ANGLOISRAELILAISET.
Tässä meidän on lausuttava poikkeamisemme niiden mielipiteistä, jotka väittävät, että anglo-saksilaiset ovat Raamatussa mainittu lupauksen Israel. Lyhyesti mainiten väittävät he, että anglo-saksit, eräs kansa Yhdys-Valloissa j.n.e. on Israelin kymmenen sukukunnan jälkeläisiä, jotka erosivat Juudan ja Benjamin sukukunnista Salomon kuoleman jälkeen, ja joita usein kutsutaan "kymmeneksi kadonneeksi suvuksi"; koska vankeuden jälkeen Baabelissa (kaikista kahdestatoista sukukunnasta) kymmenen sukukuntaa ei koskaan asettunut Kaanaan maahan Israelina, vaan hajotettiin ne sukukuntina ja yksityisinä eri kansakuntien keskuuteen. Ne, joiden selityksiä me tarkastamme, väittävät, että he saattavat seurata heidän vaellustaan Isoon-Britanniaan, ja että englanninkieltä puhuvain kansain suuruus ja vaikutusvalta maailmassa saatetaan johtaa siitä asianhaarasta, että he kuuluvat Israeliin ja perivät Israelille annetut lupaukset.
Tähän vastaamme: Muutamat niistä todistuksista, joita esitetään tueksi siitä, että he ovat noita "kadonneita sukuja", eivät näytä olevan ollenkaan päteviä; mutta joskin me myöntäisimme kaikki mitä he tässä väittävät, niin todistaisi se yhtä vähän heidän väitteensä, että nim. anglo-saksilaisen rodun vaikutusvalta ja suuruus johtuvat siitä asianhaarasta, että he ovat israelilaisia luonnollisen polveutumisen kautta, kuin se todistaisi että tämä johtuu siitä että he ovat "kadonneita". Heidän suuruutensa johtuu heidän vapaudestaan ja ymmärtäväisyydestään, jotka taasen eivät johdu siitä, että he ovat kadonneet, eikä myöskään siitä että he ovat syntyneet luonnollisiksi israelilaisiksi, vaan johtuvat ne Kristuksen opeista — siitä valosta, minkä muutamat Aabrahamin hengellisestä siemenestä ovat antaneet loistaa heidän keskuudessaan.
Se seikka, että kymmenen sukua eksyivät noista kahdesta, ei suinkaan ole heille kunniaksi, vaan päinvastoin. Se todistaa, että he olivat halukkaita hylkäämään Jumalan lupaukset; se on jumalankieltämisen, uskottomuuden merkki; sillä he tiesivät hyvin Jumalan ennakolta sanoneen, että Lainantaja, Pelastaja, Lunastaja, Kuningas, jossa ja jonka kautta lupaukset toteutuisivat, tulisi Juudasta. Benjamin suku oli sentähden ainoa suku Juudan rinnalla, joka kapinan aikana osotti uskoa Jumalan lupauksiin. Mutta, vaikkakin Baabelin vankeudesta palaamisen aikana ne, jotka edelleen osottautuivat uskovansa Jumalaan ja hänen lupauksiinsa palaamalla Kaanaan maahan, olivat suurimmaksi osaksi Juudan ja Benjamin sukukunnista, niin eivät kumminkaan kaikki, jotka palasivat, olleet näitä kahta sukukuntaa. Heidän joukossaan oli muutamia toisista sukukunnista, jotka rakastivat Jumalaa ja katuvaisina etsivät häntä, vielä luottaen hänen lupauksiinsa. Kuitenkaan ei suuri enemmistö, enemmän kymmenestä kuin kahdestakaan sukukunnasta, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen palatakseen lupauksen maahan, koska pitävät parempana Baabelia ja toisia maita senkautta että olivat langenneet epäjumalisuuteen ja kadottaneet kunnioituksensa Jumalan lupauksiin.
Meidän on muistettava, että ainoastaan muutamat niistä, jotka palasivat maahansa Esran johdolla, eikä kukaan niistä, jotka palasivat Nehemian johdolla, oli niitä, jotka oli viety vankeuteen, sillä suurin enemmistö oli kuollut vuosikausia sitä ennen Baabelissa. Nämä olivat heidän lapsiaan, joiden sydämissä isäin usko vielä paloi, jotka vielä toivoivat siunauksia ja kunniaa, joita Aabrahamin siemenelle oli luvattu. Siten muodosti pieni, vähempi kuin viisikymmentuhantinen palaava joukko kaikki silloin jälelle jääneet israelilaiset, kaikista sukukunnista, jotka palaamisellaan lupauksen maahan osottivat, vielä riippuvansa kiinni Aabrahamin uskossa. Näille soveliaimmille, kaikista Israelin sukukunnista seulotuille jälkeläisille — vaikkakin pääasiallisesti kahdesta sukukunnasta, joita kaikkia nimitetään juutalaisiksi, kuninkaallisen ja hallitsevan sukukunnan mukaan — Herramme juuri esitti itsensä ja valtakuntansa ensimäisessä tulemisessa, koska he esittivät pyhää kansaa, Israelia, kokonaisuudessaan.
Herramme nimitti heitä Israeliksi eikä Israelin osaksi, eikä myöskään ainoastaan Juudaksi. Puhuupa hän niistäkin, jotka olivat pitäneet kiinni lupauksista ja toisistaan, että olivat "Israelin huoneen kadonneita lampaita", sentähden että olivat eksyneet kauvas totuudesta seuraten väärien paimenten perimätietoja, jotka olivat johtaneet heitä omaa tietään eikä Jumalan osottamaa tietä. Hän sanoo: "Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten tykö". Israelin huoneeseen oli niinmuodoin hänen virkansa rajotettu; mikä pitää edellisen kanssa yhtä ja osottaa, että juutalaiset hänen aikanaan olivat ainoat hyväksytyt "Israelin huoneen" edustajat, niinkuin lauseet "koko Israel", "kaksitoista sukukuntaamme Jumalaa herkeämättä palvellen" ja toiset samanlaiset Herramme ja apostolien lausunnot osottavat. Ja muistettanee, että Herramme tämän yhteydessä lausui, että hänen virkansa oli Israelia varten, kieltäen opetuslapsiaan menemästä muiden kuin Palestiinan juutalaisten tykö. — Matt. 10: 5, 6; 15: 24.
Huomaa myöskin, kuinka apostolit käyttivät sanaa "Israel" eikä "Juuda" kun he puhuivat niistä, jotka sinä aikana asuivat Palestiinassa (Apt. 2: 22; 3 12; 5: 35; 13: 16; 21: 28), ja kuinka he sovittavat Jesajan sanat mikäli ne koskevat Israelin jäännöstä noihin verrattain harvoihin, jotka ottivat vastaan evankeliumin (Room. 9: 4, 27, 29, 31—33; 10: 1—4; 11: 1, 7—14, 25, 26, 31) ja puhuvat kaikista toisista loukkautuvina ja sokeutuvina. Siis, vaikkakin saatettaisiin todistaa, että anglo-saksilaiset kansat olisivat osa noista kymmenestä kadonneesta sukukunnasta, näemme selvästi, ettei mitään suosiota saattanut tulla heidän osakseen sen perustuksella tästä liitosta; sillä he hylkäsivät israelilaisen liiton ja heistä tuli epäjumalan palvelijoita, uskottomia ja oikeastaan pakanoita. Sitäpaitsi tulivat, niinkuin jo on huomautettu [II Osa, 7 luku], kaikki ne, jotka tunnustettiin Aabrahamin luonnolliseksi siemeneksi, joka edelleen tulisi hylkäämään Kristuksenkin, syöstyiksi kaikesta suosiosta Kristuksen kuoleman ajasta alkain vuoteen 1878 asti, jolloin oli tullut aika Jumalan suosion palaamiselle heille, ja heidän sokeutensa alkoi poistua. Niinmuodoin ei se etevyys, joka anglo-sakseille menneinä vuosisatoina muihin nähden on ollut, ole missään suhteessa voinut olla Israelin palaavaa suosiota. Niille, joilta suosio otettiin pois syystä että hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Herran, alkaa suosio nyt palata. Sinä aikana ja siitä asti on "juutalainen" edustanut Israelia (Room. 2: 9, 10), ja juuri juutalaiset tulevat nyt asetettaviksi ennalleen suosioon Aabrahamin luonnollisena siemenenä. Nämä, yhdessä hengellisen "siemenen" kanssa (joka on valittu evankelikautena — jäännös Israelista, juutalaisista, ja loppu koottu pakanoista) tulevat Jumalan aseiksi maan kaikkien sukukuntien siunaamiseksi. Eikä myöskään tuleva suosio Israelille tule olemaan yksinomaan heille. Kaikki, jotka uskovat liittolupauksiin, saattavat luonnollisen siemenen kanssa tulla osallisiksi palaavista suosion eduista, aivan samoin kuin evankelikautena kuka juutalainen tahansa, joka otti vastaan Kristuksen, oli otollinen saamaan kaikki hengelliset siunaukset ja edut, joita evankelikautena tarjottiin. Samoin kuin alussa ainoastaan pieni jäännös uskoi ja otti vastaan evankeliumin armolahjoja, samoin tulee paitsi juutalaisia, ainoastaan pieni luku ihmissuvusta olemaan valmis tuhatvuotiskauden uusille laeille ja ehdoille, kirkastetun Herran ja hänen kirkastetun seurakuntansa vanhurskaan hallituksen aikana; ja niinmuodoin tulevat aluksi ainoastaan harvat muista paitsi juutalaisista siunattaviksi. Juutalainen, joka kauvan oli tottunut, ja koettanut tehdä, luottaen, että lainkuuliaisuus vakuuttaisi hänelle jumalallisen siunauksen, kompastui ensimäisellä askeleella evankeli-taloudessa — syntein anteeksiantamiseen ilman töitä, jokaiselle, joka uskoo Jeesuksen täydelliseen työhön ja kokonaan riittävään synti-uhriin. Mutta juutalaisen kunnioitus lakia kohtaan tulee olemaan hänelle eduksi tubatvuotiskauden koittaessa, eikä kukaan tule olemaan valmistuneempi sen ajan ankarille vaatimuksille ja laeille kuin hän, senjälkeen kuin hänen sokeutensa Kristukseen ja hänen syntiuhrinsa arvoon nähden on poistunut; sillä töitä vaaditaan senjälkeen kun uskoo Kristukseen, vaikkei niitä sitä ennen voida hyväksyä. Ja juutalainen, kun hän ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja armon Kristuksessa, ei tule olemaan niin taipuvainen kadottamaan näkyvistään Jumalan oikeudenmukaisuutta, niinkuin monet muut tänä aikana. Toiset sitävastoin tulevat jonkun aikaa olemaan sokeutuneet eivätkä ole valmiit tunnustamaan valtakunnan sääntöjä, joissa oikeus tulee olemaan ojennusnuorana ja vanhurskaus luotinauhana.
Niinkuin juutalainen oli sokeutunut väärän käsityksen kautta laista, joka tehtiin tyhjäksi väärien oppien kautta, samoin estyvät nytkin monet pakanat tarttumasta kiinni armon ehtoihin tuhatvuotiskautena, sen kautta että esitetään väärin syntein anteeksiantaminen armosta, jota väärät opettajat nykyaikana opettavat, jotka tekevät tyhjäksi evankeliumin Jumalan armosta viisastelevien väittelyjensä kautta — "vieläpä kieltäen senkin, että Herra on ostanut heidät" (2 Piet. 2: 1), taikka että minkäänlainen lunastushinta on maksettu tai oli tarpeellinen ihmisen ennalleenasettamiseksi. He väittävät että rikkominen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista; ja niinmuodoin päättelevät he, että synti joskus on suvaittava, ja että rangaistuksen ankaruus, lunastus, j.n.e. ei tule kysymykseen, sillä jos ei olisi anteeksi annettavia syntejä, poistaisi se Jumalalta viran ja tilaisuuden antaa anteeksi. Kadottaen Jumalan vanhurskauden näkyvistä, eivät he saata nähdä sisäistä yhteyttä hänen suunnitelmassaan sovinnosta veren kautta ristillä, joka myöntää synteinanteeksiantamisen lunastusuhrin kautta ainoastaan sellaisille, jotka ottavat vastaan Kristuksen ja taistelevat syntiä vastaan. Sokeutuneet pintapuolisten käsitystensä kautta Jumalan vanhurskaudesta ja ankarasta tarkkuudesta, tulevat harvat olemaan niin hyvin valmistuneet kuin juutalaiset tähän ankaraan tottelevaisuuteen kykynsä mukaan, joka tulee vaadittavaksi kaikilta tulevassa ajassa.
Valaisemaan juutalaisen valmistumista tunnustamaan Jeesuksen Kristuksen kuoleman lunastukseksensa — vastaavana hintana — laillisena sovintona ihmisen synnistä, esitämme tässä alempana nuoren, Kristukseen kääntyneen juutalaisen kynästä lähteneen kertomuksen "Suuren Sovintopäivän" vuosittaisesta viettämisestä sellaisena kuin oikeauskoiset juutalaiset nykyaikana viettävät sitä. Kirjotus oli painettu lehdessä The Hebrew Christian (Kristitty Juutalainen), ja kuuluu seuraavasti: —
"Yom Kippur, eli Suuri Sovintopäivä, oli merkkipäivä isälleni; sillä hän ei ainoastaan paastonnut, rukoillut ja kurittanut lihaansa tuona pyhänä, syntien poispyyhkimispäivänä, vaan hän vietti todella koko yön synagoogassa hartausharjotuksessa. Olen usein nähnyt hurskaan isäni itkevän tuona suurena päivänä, jolloin hän toisteli liikuttavan synnintunnustuksen, joka seuraa niiden uhrien luettelemista, joita Jumala oli määrännyt esiinkannettavaksi laiminlyömis- ja ylitsekäymissynneistä; ja monta kertaa olen vuodattanut myötätunnon kyyneleitä, kun hänen kanssaan otin osaa valituksiin siitä, ettei meillä nyt ole temppeliä, ei ylimäistä pappia, ei alttaria eikä uhria. Juhlapäivän edellisenä päivänä otti hän, toisten juutalaisten seuraamana, kukon; ja toistellen muutamia rukouskaavoja, heilutti hän elävää kukkoa kolme kertaa päänsä ympäri, lausuen nämä sanat: 'Olkoon tämä minun edesvastaajani, olkoon tämä minun korvausmaksuni, olkoon tämä sovitukseni, tämän kukon on kuoltava ja minä pääsen autuaaseen elämään.' Sitten pani hän kätensä sen päälle, niinkuin oli tapana panna uhrien päälle, ja kohta sen jälkeen jätettiin se teurastettavaksi. Tämä on ainoa veri, joka nykyään vuodatetaan Israelissa. Härkäin ja kauristen veri ei nykyään enää vuoda kuparialttarin vieressä."