Seuraava, joka on otettu lehdestä The Hebrew Christian (Kristitty
Juutalainen) heinäkuulta 1889, on toinen mieltäkiinnittävä kertomus
amerikkalaisen juutalaisen käynnistä juutalaisten itkupaikalla
Jerusalemissa. Hän sanoo:
"Vietettyäni useita tunteja käymällä juutalaisten luona, kysyi minulta ijäkäs ystäväni, rabbiini Kovnosta, Venäjältä, tahtoisinko seurata häntä itkupaikalle suremaan Jerusalemin autiona oloa ja rukoilemaan Israelin ennalleenasettamista entiseen kunniaansa. 'Tahdon käydä kanssanne' vastasin, 'ja rukoilla oikein sydämellisesti että Jumala jouduttaisi sitä päivää, jolloin Juuda palaa Herran luokse.' Koska oli perjantai-iltapäivä juuri se aika, jolloin monta juutalaista kokoontuu rukoilemaan entisen temppelin muurin luona, liityin heidän seuraansa. Se oli todella hyvin muistettava näky. Täällä oli juutalaisia kaikista kansoista, omituisissa itämaalaisissa puvuissaan ja toiset puetut talithaansa (rukousvaatteisiinsa). Niin äänekkäästi kuin suinkin voivat, lukivat he 22 psalmin. Naiset huusivat ääneen suurella sydämellisyydellä: 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylännyt olet? Miksi olet kaukana, kun minä valitan ja huudan? Jumalani, minä huudan päivällä, vaan et vastaa; ja yöllä enkä lepoa saa.' Miehet itkivät, lausuivat psalmeja, litanioja ja rukouksia. Useimmat painoivat huulensa hellästi kiviä vastaani ja suutelivat niitä. Kun kuuntelin heidän liikuttavia rukouksiaan, muistin mitä rabbiinit ovat sanoneet Talmudissa — että 'temppelin hajotuksen jälkeen ovat rukouksen portit olleet suljetut ja ainoastaan kyynelportit avoinna.' Rabbiini toisti surullisin sävelin:
"Linnan tähden, joka on autiona', j.n.e.
"Mitä liikuttavinta valitusta Jerusalemin tähden saattaa myöskin kuulla jumalaapelkääväisten juutalaisten taloissa. Keskiyön aikana kääriytyvät he rukousvaatteisiinsa, panevat tuhkaa päänsä päälle ja heittäytyvät suulleen maahan. Sitten lausuvat he kaihokkain sävelin:
"Ah, kuule, kuinka Raama vaikeroi,
Ja huuto kuuluu Sionistakin:
Ah, kunniani, herrauteni, oi!
Ja nuoruuteni loiste kirkkahin —
Ne muistan vielä. Nyt yksin oon, voi!
Mun majain komeus — pois on tyystin.
Mä herran morsiona olla sain,
Vaan hyljätty nyt oon ja toivoton —
Hän suuttui minuun, saa mulle kostamaan.
On tuskaa elo, tieni iloton —
Oi tullos kanssain tytär itkemään,
Mun sydämeni murtuu, lohduton.
Nyt syösty kukkuloilta kunnian —
Sen ansainnut oon ylpeydelläin —
Mä yksin itken vaivoin valitan.
Siell' missä kauniin Salemin mä näin,
Nyt Juuda kärsii murheen katkeran;
Ei mikään viihdyttää voi sydäntäin.
Oi! kuningatar Jerusalemin,
Ja vuorellansa patsas kultainen
Mä olin — ryöstetty nyt parhainkin
On multa — siksi vuotaa kyynelen —
Kun lapset rinnoiltani temmattiin,
Maa nieli urhoollisten hurmehen.
Ah, eikö kukaan mua säälikään?
Ja voisi kyynelvirran kuivattaa?
Tai antaa lievitystä vähääkään?
Ei sano kenkään; 'Pakana ei saa
Herraani konsaan pitää ylkänään!'
Vaan kaikki ivaa, pilkkaa toitottaa.
Oi Taatto! katso puoleen' armossais,
Ja loistaa anna valos sammuneen,
Vie mua vihdoin uuteen majahais!
Taas silloin kaikuis mykkä kanteleen —
Kun sua ylistettäis Pojassais —
Ja riemu raikuis ylös korkeuteen."