Erään nykyisen hallitsijan kruunausjuhlallisuudet ovat huomattavana valaistuksena suuresta kuninkaallisesta ylellisyydestä, jonka tarkotuksena, samoin kuin kaiken muunkin kuninkaallisen komeuden, oli istuttaa kansanjoukkoihin se ajatus, että hallitsijat olivat niin paljon heidän yläpuolellaan, että heitä piti palvella korkeampina olentoina ja että heitä oli toteltava hyvin orjamaisesti. Komeuden tässä tilaisuudessa sanotaan maksaneen 25 miljoonaa dollaria (noin 125 milj. markkaa). Lontoolainen The Spectator huomautti siitä muunmuassa:
"On vaikeata lukea noista kruunausjuhlallisuuksista, saamatta mielipahan tunnetta, erittäinkin kun samaan aikaan saa lukea verilöylyistä, jotka tuo maa olisi kyennyt estämään, jos se olisi tahtonut. Viisi miljonaa puntaa sterlingiä yksistä juhlamenoista! Onko periaatetta, jolla sellaisia menoja edes näennäisestikään voitaisiin puolustaa? Se on Belsassarin tuhlaavaisuutta, melkeinpä mielipuolisen ylpeyden osottamista, aarteitten tuhlaamista, jollaista itämaalaisilla ruhtinailla on tapana toisinaan osottaa, ainoastaan herättääkseen suuruuden tunnetta turmeltuneessa mielessä."
Mutta sen tosiasian, että hallitsijoilla niin sanotuissa kristityissä valtakunnissa ei ole ollenkaan tosi kristillisiä tunteita eikä edes inhimillistä myötätuntoa, vahvistavat täydelleen heidän suhteensa Armenian kysymykseen. Sillä kun rikkautta kylvetään täysin käsin kuninkaallisuuden ja sen sisällyksettömän komeuden ja loiston tukemiseksi, ja kun heillä on käytettävänään miljonia sotamiehiä ja merimiehiä sekä mitä ihmeellisimpiä sotavarustuksia, kuuntelivat he liikkumattomina armenialaisten kristittyraukkojen huutoa, joita turkkilaiset olivat kiduttaneet ja tappaneet kymmenintuhansin. Suuret armeijat eivät selvästikään ole tarkotetut ihmiskunnan parhaaksi, vaan ainoastaan maailman valtio- ja rahamiesten itsekkäiden tarkotusten edistämiseksi: maa-alueiden anastamiseksi, rahamiesten etujen suojelemiseksi, saadakseen murhaavalla pahuudella tarttua toistensa kurkkuun, koska hyvänänsä vaan tarjoutuu tilaisuus heidän oman valtansa suurentamiseksi tai heidän omien rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Tämän kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, joka jossain määrin vallitsee kaikissa yksinvalloissa, jyrkkänä vastakohtana ovat Europan maiden äärettömät valtiovelat. Lainaamme seuraavaa "London Telegraphista":
"Rahapula riippuu mustan pilven tavoin Europan kansojen, erittäinkin pienten päällä. Sillä ei voida kieltää, että valtioiden vaillinkilaskut ja toiveet kansojen menestyksestä ovat hyvin surkeita. Pääasiallisimpana ja selvimpänä syynä tähän on luonnollisesti asestettu rauha, joka painaa koko Europpaa painajaisen tavoin ja on muuttanut koko mannermaan sotaleiriksi. Katso ainoastaan Saksaa, tuota vakavaa ja järkevää valtakuntaa! Sotilasvoiman menot, jotka vuonna 1880 nousivat 350 miljonaan markkaan, olivat vuonna 1893 nousseet 570 miljonaan markkaan. Uuden puolustuslain kautta tulee sitäpaitsi lisäksi vuosittain 60 miljonaa markkaa, ja Ranska on ryhtynyt samoihin kouristuksentapaisiin ponnistuksiin voidakseen vetää vertoja mahtavalle kilpailijalleen."
Kyvykkäät tilastontutkijat arvelevat, että, lukuunottamatta raskaita velkataakkoja, todelliset Europan armeijain ja laivastojen kustannukset, linnaväestön ylöspito, työn menetys j.n.e. varmastikin nousevat 1,500,000,000 dollariin vuodessa. Englantilainen parlamentin jäsen John Bright-vainaja kirjotti Ranskan edustajalle Passylle:
"Nykyisin nielevät sotilasmenot kaikki Europan tulot. Joukkojen todelliset edut poljetaan jalkojen alle väärien kansan suuruuden käsitysten eduksi. En voi olla ajattelematta, että Europpa kulkee suurta ratkaisutapausta kohti. Sotavoimat tyhjentävät lopuksi kansojen kärsivällisyyden, ja nämä, joutuneena epätoivoon, lakaisnevat ennenpitkää pois kuningashuoneet ja luullut valtiomiehet, jotka hallitsevat heidän nimessään."
Siten on tuomio käymässä porvarillisia valtoja vastaan. Ei ainoastaan sanomalehdistö puhu niin, vaan myös joukot kaikkialla huutavat kovaäänisesti nykyisiä valtoja vastaan. Levottomuus on maailmanlaajuinen ja tulee yhä vaarallisemmaksi joka vuosi.
Maailman syytös nykyisiä yhteiskunnallisia järjestelmiä vastaan.
Kristikunnan yhteiskunnallinen järjestelmä on myöskin tutkimisen esineenä, ja kaikkialla kaikissa maissa kuuluu maailman todistus kaikkia sen vääryyksiä vastaan. Kaikki selittävät, että se on epäonnistunut. Vastustus sitä kohtaan tulee yhä suuremmaksi ja levittää levottomuutta yli koko maailman, tärisyttää kaikkea luottamusta voimassaoleviin laitoksiin ja lamauttaa teollisuutta tavan takaa lakoilla j.n.e. Ei löydy ainoatakaan kansaa kristikunnassa, jossa ei tehdä vastalauseita nykyisiä yhteiskuntajärjestyksiä vastaan, ja näin tehdään itsepintaisesti ja yhä uhkaavammin. Herra Carlyle sanoo: