Esitämme aineesta: "Kansojen ahdinko", josta puhui Jas. Beck, Esq.,
"The Christian Statesman'in" (kristitty valtiomies) mukaan seuraavaa.
Se on vilpitön kuva levottomasta ajastamme:
"Menneenä vuosisatana, joka alkoi Napoleonin kanunain jyrinällä Marengon luona ja päättyi samanlaisella jyrinällä sekä itä- että länsimailla, ei ollut yhtään rauhan vuotta. Vuoden 1800 jälkeen on Englannilla ollut 54 sotaa, Ranskalla 42, Venäjällä 23, Itävallalla 14 ja Preussilla 9. Siis 142 sotaa viiden kansan osalle, joista ainakin neljällä on Kristuksen evankeliumi valtiouskontona. Aikoinaan oli Rooman vallan seisova armeija noin 400,000 miestä, mutta tämä oli jaettu koko Eufratin ja Temsin väliselle alueelle. Nyt on Europan sotajoukkojen luku yli 4,000,000, paitsi varajoukkoja, joita on vähintäin 16,000,000, jotka ovat palvelleet armeijassa pitemmän tai lyhemmän aikaa. Viimeisenä kahtenakymmenenä vuotena ovat armeijat kasvaneet melkein kahdenkertaisesti, ja Europan valtiovelka, joka suuremmaksi osaksi on otettu sotavarustuksien tähden ja pantu kansan niskoille, on kasvanut tuohon ennenkuulumattomaan kahdenkymmenentuhannen miljonan dollarin summaan."
Keihään, peitsen ja taistelukirveen on nykyajan ihminen pannut pois lasten leikkikaluina. Niiden siassa ovat tuliaseet, joiden hävittävät seuraukset uhmailevat kaikkea kuvailua. Savuttoman ruudin keksiminen aiheuttaa, että hävitys tulee täydelliseksi. Metzin luona lakaisivat kuularuiskut eräässä ottelussa 6,000 saksalaista kymmenen minutin kuluessa. Plevnan luona kadotti Skobeleff lyhyen hyökkäyksen aikana 100 metrin matkalla 3,000 miestä, mutta kuularuiskuilla ja kivääreillä on nyt viisi kertaa niin suuri hävittämiskyky. Ajatus tulevasta teurastuksesta voi sentähden saada sekä sydämen että järjen seisahtumaan.
Ei mikään ole selvempää kuin että ihmiskunta on tienhaarassa. Varustukset ovat saavuttaneet huippunsa. Europan edelleen varustautuminen on mahdotonta. Italia on jo vararikon partaalla sotavarustustensa tähden, ja voi siellä minä hetkenä hyvänänsä tulla vallankumous. Monet ajattelevat sanomalehtimiehet arvelevat, että Europan kansojen sentähden täytyy joko alkaa sota tai myöskin riisua aseensa. Kuinka sattuvasti ennustikaan Mestari: "Maan päällä (on) kansoilla ahdistus… Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä."
Sosialismin ilmaukset Saksan valtiopäivillä, Belgian parlamentissa ja Ranskan kamarissa eivät ole ollenkaan olleet omiaan vähentämään vallassaolijain pelkoa. Sosialistiset puoluejäsenet Saksan valtiopäivillä kieltäytyivät ottamasta osaa keisarille omistettuun eläköön huutoon eivätkä nousseet edes ylös paikoiltaan. Belgiassa vastasivat sosialistit parlamentissa ehdotettuun kuninkaalle omistettuun eläköön huutoon, kuninkaan kun katsottiin olevan ylimysten ja pääoman puolella, huutamalla: "Kauvan eläköön kansa! Alas kapitalistit!" Ja Ranskan kamarin jäsenet selittivät, kun heidän sosialistisia ehdotuksiaan ei suosittu, että vallankumous suorittaisi sen, mitä nyt rauhallisesti pyydettiin, mutta hyljättiin.
On myöskin merkille pantava, että Saksan valtiopäivät hylkäsivät erään sosialisteja vastaan kohdistetun lain, ja Lontoossa kasvaa sosialismi alituisesti. Mahtavin työväenpuolue Englannissa on kokonaan sosialistinen järjestö. Se odottaa ennen pitkää veristä vallankumousta, josta seuraisi, että sosialistinen tasavalta perustettaisiin nykyisen kuningasvallan raunioille.
Ei ole siis mikään ihme, että kuninkaat ja hallitusmiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin suojellakseen itseään ja etujaan uhkaavalta vallankumoukselta ja maailmanlaajuiselta anarkialta. He koittavat yhdistyä toistensa kanssa, mutta heidän keskinäinen epäluulonsa on niin suuri, että heillä on hyvin vähän toivoa mistään yhdistymisestä. Kansat kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja heidän sitoumuksensa riippuvat ainoastaan heidän omista eduistaan. Sentähden voivat heidän liittonsa kestää ainoastaan niin kauvan kuin heidän itsekkäät suunnitelmansa sopivat rinnatusten. Niissä ei ole mitään hyvänsuopeutta tai rakkautta, ja päivittäinen sanomalehdistö on alituisena todistuksena siitä, että kansoille on mahdotonta löytää sellaista valtiotaitoa, joka saattaisi heidät kaikki sopusointuiseen yhteistyöhön. Turha on niin muodoin toivo, jonka odotetaan tulevan valtojen yhteen liittymisestä.
Kirkkolaitos ei ole enää tukiturva.
Kun mahtavat ainakin osaksi huomaavat tämän, suuntaavat he katseensa tuskallisesti kirkon puoleen (ei uskollisten harvojen pyhien puoleen, jotka Jumala tuntee ja tunnustaa Seurakunnakseen, vaan suuren nimiseurakunnan puoleen, jonka ainoastaan maailma tunnustaa). He haluavat katsoa, jos sillä olisi siveellistä vaikutusta tai kirkollista valtaa, joka voisi olla heille avuksi hallitsijain ja kansain välisessä taistelussa. Kirkko tahtoisi myöskin ilolla tukea heitä, sillä sen ja ruhtinasten edut ovat yhteisiä. Mutta turhaan odotetaan apua tältä taholta, sillä heräävillä joukoilla on enää hyvin vähän kunnioitusta papistoa ja valtiotaitoa kohtaan. Siitä huolimatta tehdään koetus kirkon avulla. Niin esim. lakkauttivat Saksan valtiopäivät sen päätöksen, jolla vuonna 1870 jesuiitat ajettiin pois Saksasta, toivoen voivansa voittaa katolisen puolueen vaikutuksen armeijasäännösten tueksi. Anarkian ja yhteiskunnallisen sodan pelosta koetti myöskin Italian maallinen valta sovittaa itsensä Rooman kirkon kanssa. Tästä selitti valtioministeri Crispi huomattavassa puheessa, että yhteiskunnallinen järjestelmä nyt käy turmiollisen ratkaisukohdan läpi. Olisi sentähden välttämätöntä, että porvarilliset ja uskonnolliset mahdit yhdistyisivät sopuisaan yhteisvaikutukseen tuota kunniatonta puoluetta kohtaan, joka on kirjottanut lippuunsa: "Ei Jumalaa eikä kuningasta!" ja että yhteiskunta ryhtyisi taisteluun sotahuudolla: "Jumalan, kuninkaan ja isänmaan puolesta!"
Tämän pelon tähden ovat kaikki Europan porvarilliset vallat taipuvaisia sovittamaan itsensä paavin kanssa. Tämä toivoo sentähden voittavansa paljon takasin kadotetusta vallastaan. Tämä asianhaara kävi selville paaviriemujuhlassa muutamia vuosia sitte, jolloin kristikunnan kaikkien valtioiden päät, Ruotsin kuningasta lukuunottamatta, antoivat paaville arvokkaita lahjoja. Porvarilliset vallassaolijat tuntevat itsensä heikoiksi heräävän maailman suuren voiman edessä, ja epätoivossaan muistuttelevat he paavikunnan, hirmuvaltiaan, muinaista valtaa. He vihaavat hirmuvaltiasta, mutta ovat halukkaat tekemään suuria myönnytyksiä, jos he senkautta voivat saada apua pitääkseen tyytymättömät kansat ohjaksissa.