"Boston Globessa" on ollut seuraava uutinen: "50 vuoden kuluessa on miljonäärien luku Yhdysvalloissa kasvanut kuudesta 4,600, niiden joukossa on 21 'rautatiekuningasta', joilla yhteensä (vuonna 1890) oli käytettävänään yli 3,000,000,000 dollaria. Näistä miljonääreistä tulee kaksoiskaupunki New York Brooklynin osalle 1,319, ja viidellä suuremmalla heistä on päivittäin tuloja: W.W. Astorilla 23,277 dollaria, J.D. Bockefelleriliä 20,853, J. Gouldin kuolinpesällä 11,068, C. Vanderbiltillä 11,090 ja V.K. Vanderbiltillä 10,397 dollaria, kaikki alhaisen laskun mukaan."
"Niagara Falls Review" mainitsee Amerikan laitoksille suureksi vaaraksi sen, että sellaiset äärettömät rikkaudet kokoontuvat harvoihin käsiin, ja sanoo, että yhdeksällä rikkaimmalla miljonäärillä (viidellä ennenmainitulla sekä Flaglerilla, Blairilla, Sagella, Huntingtonilla) on yhteensä käytettävänä yli 720,000,000 dollaria, ja että Vanderbilt suvulla sekä yhdeksällä osakaskumppanilla on Standard Oil Companyssä (paloöljy-yhtiössä) käytettävänä yhteensä 579,000,000 dollaria. Tähän lisää sanomalehti: "On aivan mahdotonta, että nämä ihmiset voivat käyttää muuta kuin pienen murto-osan vuotuisista tuloistaan. Ja vaadittiin ainoastaan 20 vuotta näiden rikkauksien kokoamiseksi yhdeksän tai kymmenen miehen käteen. Tässä on siis vaara. Kahdessakymmenessäviidessä vuodessa olisi näiden perheiden omaisuus 2,754,000,000 dollaria. Tämä rahaylimystö on vaarallisempi kuin Englannin sukuylimystö, jota Amerikkalaiset pitävät niin vahingollisena Englannille. Pahinta on, ettei mikään inhimillinen voima voi asettaa rajaa kasvavalle rikkaudelle."
Nämä esimerkit aarteiden kasaantumisesta ovat Yhdysvalloista, mutta sama suhde vallitsee kaikkialla maailmassa. Vieläpä Kiinassa ja Jaapanissakin on viime aikoina noussut miljonäärejä.
Köyhyyden kasvaminen.
Mutta onko totta, että on köyhiä ja tarvitsevia ihmisiä, kun niin monet kokoavat niin suuria rikkauksia? Eikö ole heidän oma virheensä, kun terveet miehet eivät saa toimeentuloaan? Niin ajattelevat monet rikkaat, jotka olivat itse köyhiä kaksikymmentäviisi vuotta sitte. Mutta he unohtavat, että silloin oli runsaasti tilaisuuksia työn saantiin, kun taas nyt monet eivät voi parhaalla tahdollaankaan maailmassa saada mitään työtä. Sentähden on rikkailla usein vaikea ymmärtää köyhien hätää, joiden luku nopeasti kasvaa. Tosiasia on kumminkin, että nekin parempiosaisista, joilla on sydäntä köyhien hätään nähden, huomaavat varsin hyvin, että on mahdotonta muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita niin, että saataisiin pysyväinen apu. Niin tekevät he parhaansa auttaakseen niitä, jotka ovat lähimpänä, ja koettavat unohtaa muut. Eräässä "Forumin" luennossa sanotaan:
"Koskaan ei ole ihmissydän niin innokkaasti toivonut tosiveljeyttä. Koskaan ei sivistyneellä maailmalla ole ollut tätä ihannetta silmäinsä edessä niinkuin nyt. Ja kumminkin kuullaan viattomien huutoa rajotetun oikeuden tähden, miljonien huuto, jotka ovat musertumaisillaan nykyisen yhteiskuntarattaan alle, nousee kaikissa sivistyneissä maissa niinkuin ei koskaan ennen. Huuto Venäjällä sekottautuu Irlannin huutoon. Kaikki suurten kaupunkien hyljätyt sekä Europassa että Amerikassa yhdistyvät voimakkaaseen läpitunkevaan oikeuden huutoon. Ainoastaan Lontoossa elää enemmän kuin 300,000 ihmistä kuilun partaalla, ihmistä, joissa jokainen suonenisku ilmaisee pelkoa siitä, että he menettävät sen pienen luolan, jota kutsuvat kodikseen. Vielä alempana on yli 200,000, jotka eivät koskaan saa syödä kylläkseen, ja vielä askelta alempana on 300,000 jotka hitaasti kuolevat nälkäkuoleman, ja joiden koko elämä on kuolinkamppailua. Mutta vielä alempana on kodittomien armeija. Nämä, joita on hoin 33,000, eivät voi hankkia itselleen mitään asuntoa, ei edes kurjinta hökkeliäkään. He nukkuvat ilman suojaa vuodet ympäriinsä ja voi heitä tavata sadottain joka yö Temsin rantojen kylmiltä kiviltä. Muutamilla voi olla sanomalehti pantavana kosteiden kivien päälle, mutta suurimmalla osalla ei ole edes sellaistakaan loistoesinettä".
Joku huomauttanee, että tämä on liiottelua, mutta jos puoletkin olisi totta, niin olisi se kumminkin valitettavaa.
Tyytymättömyys, viha ja hankaus jouduttavat nopeasti yhteiskunnan paloa.
Kuinka hyvänänsä selitettäneekin työntekijöille, että yhteiskunta on nyt paremmin järjestetty kuin koskaan ennen, saa usein tuon oikean vastauksen, etteivät he halua köyhyyden apua tai vapaapaikkoja sairaalassa, vaan he haluavat rehellistä työtä ansaitakseen otsansa hiessä soveliaan ylöspidon itselleen ja perheelleen. Työntekijä huomaa varsin hyvin, että työn saaminen yhä enemmän riippuu suosiosta ja vaikutuksesta, ja että pienemmät yritykset syrjäyttää suurteollisuus, miljonanomistajain karttuessa ja koneiden vähentäessä ihmisen työn arvoa. Kaikkien täytyy myöntää, että olosuhteet ovat vahingollisia, mutta parannuskeinoista eivät kaikki ole yksimielisiä. Monet koettavat auttaa väärään suuntaan, kun taas toiset eivät tahdo kuulla puhuttavankaan auttamisesta, ennenkuin ovat saaneet tilaisuuden käyttää hyväkseen nykyisiä olosuhteita. Valaistukseksi tästä lainaamme seuraavaa eräästä puheesta, joka pidettiin työntekijäin kolmannessatoista maailmankongressissa Chicagossa:
"Työväenliike on syntynyt puutteesta, leivän, lämmön, vaatteiden ja huvien puutteesta. Ihmiskunnan pyrkimyksessä onnea kohden etsii jokainen yksityinen omaa ihannettaan ja syrjäyttää usein stoalaisella tyyneydellä kaikki muut. Teollisuuden järjestelmä lepää perkeleen ankaralla säännöllä: jokainen on lähinnä itseään. Onko ihme, että ne, jotka kärsivät enimmän tästä itsekkäästä säännöstä, järjestäytyvät kukistaakseen perkeleen hallitusjärjestelmän?"