Naispuolinen kilpailu tekijänä.
Vuonna 1880 oli, Yhdysvaltain kansanlaskun mukaan, siellä 2,477,157 naista palkallisessa työssä, 1890 oli luku 3,214,711 ja 1897 oli heidän lukunsa yli 5,000,000. Nyt tunkevat koneet näitäkin pois. Niin on esimerkiksi kaksi pakkauskonetta, jotka eräs kahvipolttimo Pittsburgissa äskettäin on hankkinut, ja joita hoitaa neljä naista, tehnyt 56 työntekijätärtä tarpeettomaksi. Niin, koneet vapahtavat ihmisiä hyvin kovasta työstä, mutta kuka ylläpitää heitä ja heidän perheitään, kun he käyvät toimettomina?
Järjellisiä ja järjettömiä käsityksiä ja tapoja työntekijäin puolelta.
Torjuakseen palkkojen laskemista ovat työntekijät muodostaneet ammattiyhdistyksiä, jotka suuressa määrin ovat kartuttaneet yksityisen työntekijän itsenäisyyttä ja suojelevat hänen etujaan. Mutta ne ovat kantaneet myöskin huonoja hedelmiä. Ne ovat johtaneet heidät luottamaan omiin voimiinsa sensijaan, että luottaisivat Jumalaan ja etsisivät hänen sanassaan ilmaistua neuvoa. Jos olisivat etsineet Jumalan tietä, niin hän olisi johtanut heitä oikein. Mutta niin ei ole tapahtunut, ja seuraukseksi on tullut epäilys Jumalaan ja ihmisiin sekä yhä suurempi tyytymättömyys ja itsekkäisyys. Niinpä ovat järjestöt usein tehneet työmiehet omavaltaisemmiksi ja loitontaneet heitä siitä myötätunnosta, joka muuten on hallinnut heidän hyväsydämisiä työnantajiaan, jotka nyt nopeasti tulevat siihen johtopäätökseen, että on parasta antaa työntekijäin saada tehdä katkeria kokemuksia yhdistyksistään.
Työntekijöillä on oikein, väittäessään, että nykyajan siunauksien ja mukavuuksien pitäisi tulla yhtälailla kaikkien hyväksi, eikä ainoastaan rikkaiden, jotka ovat kyllin onnellisia omistaessaan maita ja koneita, joilla he voivat ansaita vielä enemmän. Työntekijät arvelevat, ettei noiden tulisi pitää koko työnansiota, vaan jakaa heidän kanssaan. Tähän käskee lähimmäisen rakkaus, arvelevat he, ja tähän nähden käyttävät he usein myöskin Herran sanoja. Mutta he näyttävät unohtavan, että he pyytävät rikkailta, että heidän tulee elää rakkauden lain mukaan ja auttaa köyhiä, jotka vielä haluavat elää itsekkäisyyden lain mukaan.
Onko järjellistä pyytää toiselta sitä, mitä ei itse tahdo tehdä heitä kohtaan? Varmaankaan ei. Ylimalkaan ovat ne, jotka äänekkäämmin vaativat jakamista parempiosaisten kanssa, haluttomimpia jakamaan omaansa niille, jotka ovat vielä vähemmän onnellisia kuin he itse.
Toinen vaikeus, jonka itsekkäisyys tuo mukanaan, on se, että enemmistö niistä harvoista, joilla on terve arvostelukyky, on niin innokkaasti kiinni omissa asioissaan, että ammattiyhdistyksiä on usein neuvottu huonojen neuvonantajien tykö. Sitäpaitsi hyväksyttäisiinkään tuskin nyt hyviä, kohtuullisia neuvoja. Työläiset ovat oppineet epäilemään ja pitämään järjellisiä neuvonantajia työnantajien ja heidän puolueensa vakoojina tai lähetteinä. Useimmat työntekijöistä ovat kyllin järjettömiä antaakseen omaatuntoa availla olevien miesten panna heidät puti puhtaiksi, antamalla maksaa itselleen runsaasti luulotelluista palveluksista.
Olkoonpa, että se on riippunut tietämättömyydestä tai huonosta arvostelukyvystä, niin on osottautunut, että vähintäin puolet niistä neuvoista, joita he ovat saaneet ja joiden mukaan he ovat menetelleet, on ollut vahingoksi heille. Suureksi osaksi johtuu vaikeus epäilemättä siitä, että he luottavat käsivarsiinsa, luottavat suureen lukuunsa, rohkeuteensa ja hylkäävät viisauden ylhäältä, joka on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, puolueeton, teeskentelemätön. Niin ollen ei heillä ole "terveen järjen henkeä". — Jaak. 3: 17; 2 Tim. 1: 7, engl. k.
He kuvittelevat, että he ammattiyhdistysten ja boikottausten j.n.e. kautta voivat pitää työpalkat muutamissa työnhaaroissa kaksi tai kolme kertaa niin korkeina kuin toisissa, eivätkä huomaa, että ammatin voi nyt oppia paljon lyhyemmässä ajassa kuin ennen, että koulut ja sanomalehdet hankkivat joukoille sen tiedon, jonka ennen ainoastaan muutama voi hankkia itselleen, ja että liika työvoima, sitten kuin se on alentanut palkat yhdessä ammatissa, heittäytyy toisiin haaroihin, joissa työstä maksetaan paremmin, ja painavat lopulta palkat alas sielläkin. Silloin täytyy joukkojen joko kulkea toimettomina ja kuolla perheineen nälkään tai myöskin tehdä työtä puolella tai kolmasosalla entisestä päivärahasta.
Niinkauvan kuin kysyntä oli tuotantoa suurempi, olivat ammattikunnat suureksi avuksi jäsenilleen, sen kautta että ne vakuuttivat heille paremman maksun, lyhemmän työajan ja terveemmät työsuhteet; mutta tuotannon ja kysynnän horjumattomalle laille eivät he voi mitään. Katsokoot sentähden työntekijät ainoaan toivoonsa, Herraan, älköötkä luottako inhimilliseen voimaan.