"En ikään", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla alueella. "Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte ohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani".
Molemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja sangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta selvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi äkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun ylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti syrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.
"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"
Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä. Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli, tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin. Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.
"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".
Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo kuollut.
"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.
Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:
"Hirvi on teidän".
"Mistäs sen tiedät?"