"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja, minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".
"Niin teinkin", vastasi vieras.
"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän naapurikunnan paraaksi kytäksi — Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".
"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"
"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven valmiiksi teille".
Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän veitsensä ja kävi hirveen käsin.
"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi, ystäväni?"
"Nimeni on Jussi alamittainen".
"Sepäs vasta hupaisa nimi!"
"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka. Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".