* * * * *
"Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinka se käy päinsä, jollemme ole tarkempia?"
Niin puhui vanha vaimo eräänä aamuna Henningille, kun tämä pienessä asunnossaan istui aamiaispöydässä. Vaimo oli hänen puolisonsa, joka hyvin mielellään neuvoi ja nuhteli ukkoaan, milloin vain tilaisuutta sai. Vanha kirjuri piteli molemmin käsin kuppiaan, katsoi vaimoonsa, mutta ei sanonut mitään. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja suuteli sitä, ikäänkuin tunnustaen, että vaimolla oli syytä torua häntä. Eukko hymyili, nyykähytti päätään ja meni pienen pöydän luo, missä teepannu seisoi, kaataakseen ukolleen vielä kupillisen. Mutta hänen nuhteensa eivät näyttäneet kantavan niin hyviä hedelmiä,, kuin Henningin omat, sillä samassa kun vaimo kääntyi, pisti ukko kätensä sokuriastiaan ja kaappasi sieltä useita palasia, eukon sitä huomaamatta.
"Tänään tulee kova päivä", tuumaili ukko sitten ja asettui peilin eteen järjestämään valkoista kaulahuiviaan; "mutta pahemmin ei toki voine käydä, kuin että saan kieltävän vastauksen. Ja tuota 'ei' sanaa olen nyt jo kuullut monta vuotta… Mutta mitä sanoi mies eilen tuolla alaalla?"
"Hänkö? Hän oli oikein ilkeä, ukkoseni; ja hänen kasvonsa sitten! Hyi kuinka rumat! — Nyt olen hypännyt ylös ja alas näitä rappusia monta kymmentä kertaa, saadakseni vuokrani — sanoi hän. Tahdotteko tehdä pilkkaa kunnollisista ihmisistä, rouva Henning? Sanokaa miehellenne, että saapuu luokseni huomenna kello 12 ja tuo rahat, jollei hän tahdo tulla kampsuinensa ajetuksi pihalle. Nyt tiedätte sen! — Niin kuuluivat hänen sanansa, ja sitten meni hän ja paiskasi kiinni oven että jyrähti."
"Niin, niin!" tuumasi Henning; "se on hänen tapansa sillä tavalla puhua. Talon isännällä on paljon harmia, ja sitä paitsi on hän aivan oikeassa, sitä emme myöskään saa unhottaa. Minä toivon jotakin, pikku Miiaseni, en tiedä oikein, mihin se perustuu, mutta minusta on kuin kuiskaisi joku korvaani, että tämä päivä on onnellinen päivä… Ole hyvä ja katso, miten on takkini laita; se varmaan ei ottanut hyväkseen eilistä sadetta."
Näitä lausuessaan pyyhkieli Henning saappaitaan ja Miia rouva puhdisti ja siistieli hänen takkiansa, jonka palteet olivat märkyydestä kurtistuneet.
"Miten tulee minun alkaa puhettani ministerille?… Annas kuulla: mitä lausuisit sinä, jos olisit minun asemassani? Sinä osaat niin mainiosti sovitella sanojasi, Miia."
"Mitä minusta! Kyllä sinä itse sanat keksit; olethan sinä usein ennenkin puhutellut ylhäisiä."
"Olen kyllä. Kun on asia selitettävänä tahi kun tulee puhua toisen puolesta, niin kyllä minulta ei silloin sanoja puutu; mutta jos minun pitää puhua omasta puolestani, ja hän asettuu eteeni peukalo pöytää vastaan niinkuin Napoleon ja katsoo ja tirkistää minua silmiin, silloin joudun aivan pyörälle, änkytän, kerron uudestaan, mitä jo olen sanonut, ja puhun, mitä en koskaan ollut aikonut."