"Johdata hänen mieleensä että olette olleet koulutovereita."
"Mitä ajatteletkaan, Miia! Yhtä hyvin voisin sanoa hänelle, että hän on minulle velkaa riksin siitä saakka, kun kerran heitimme keilaa Pienen Kuningaskadun varrella. Semmoista pitää unohtaa. Ennen muinen seisahduimme aina juttelemaan, kun tapasimme toisemme. Kun hän pääsi virkamieheksi kollegioon, nyykähytti hän päätä, kun näki minun; — kun hän kohosi toimituspäälliköksi ei hän ollut näkevinänsä minua, ja sehän oli aivan luonnollista. Hän nousi nousemistaan ja minä jäin alailmoihin seisomaan. Kun hän lopulta tuli ministeriksi, ei hän enää muistanut nimeänikään. Mutta onhan sekin luonnollista, hänellä kun on niin hirveän paljon muuta muistamista. No niin! Nyt otaksumme, että sinä olet ministeri. Minä astun sisään — sinä et saa nauraa, kuule; asia on kovin vakavaa laatua."
Henning otti hattunsa, meni ovelle, kääntyi ja teki syvän kumarruksen. "Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista aikaanne; en olisi sitä ensinkään uskaltanut, jos ei kovin välttämättömyys olisi minua siihen pakoittanut."
"Ei, ukkoseni, ei kelpaa! Oikeinhan sinä deklamoit, ja sitä paitse puhut sinä liian pitkän veteisesti. Minä ainakaan en pidä siitä. Sano suoraan ja kujeilematta, että olet köyhä mies, että jo olet ollut kaksineljättä vuotta viraston palveluksessa, ettei sinulla ole rahaa vuokraan ja että sinä huomenna olet kadulla, jos ei hän armahda meitä ja anna meidän saada vähän palkastasi etukynteen."
Henning ei saanut aikaa vastaukseen, sillä toinen huoneeseen vievä ovi aukeni ja sisään hyppäsi nuori tyttö, reipas, punaposkinen ja hymyvä. Hän katseli ympärilleen ja näytti pettyneeltä, kun huoneessa vain näki vanhempansa.
"Luulin kuulleeni Frankin äänen. Eikö hän tulekaan tänne tänään? Olen järjestänyt teitä varten isän huoneen."
"Kyllä hän ehkä tulee", vastasi Henning; "mutta tänään emme me tee työtä yhdessä. Minun täytyy lähteä ministerin luo. Tule ja solmia paremmin huivini, sinä teet niin somia ruususolmuja. Varovasti, lapseni! Kas, kuinka hän repii huivia."
"Vai tulee hän; sepä hyvä; nyt ainakin saan pitää hänet luonani", sanoi nuori tyttö. "Kyllä minä nyt otan selvän salaisuudestanne, ole varma siitä, isä, kun sinä olet poissa. Tahdon saada selville, mitä salavehkeitä teillä oikeastaan on, kahden kesken kun olette. Eihän kukaan ihminen saa tulla sisään, kun te istutte ja kirjoitatte. Äiti ei ole siitä tietävinänsä mitään, ja kun minä kysyn Frankilta, mitä tämä kaikki merkitsee, pudistaa hän vaan päätään. Mutta tänään minä kyllä pakotan häntä totta puhumaan. Eihän ole oikein salata asioita armaaltaan, äiti?"
Henning hymyili ja katseli ympärilleen. "Voitteko pitää suunne kiinni?" — kysyi hän kuiskaten — "oikein niin kiinni, ettei mitään tule ilmi, ja tahdotteko tietää, mitä minä ja Frank toimimme, kun istumme kahden kesken?"
"Tietysti me sitä tahdomme", huudahtivat äiti ja tytär yht'aikaa.
"Sitäpä juuri haluammekin tietää."