"Mitä pakisetkaan Miia? Sinähän unohdat kokonaan kunnioituksen ja ministerin läsnäolon…"
"Salli hänen puhua, Henning", sanoi ministeri ja laski kätensä vanhan kirjurin olkapäälle; "tässä ei ole ministeriä eikä tässä ole mitään kunnioituksen tarvista. Tässä on vain toveri, joka tulee vanhan toverinsa luo puristamaan hänen kättään ja sanomaan hänelle: astu valoon sinä, joka koko elinaikasi olet kätkenyt itsesi ja piilounut varjoon; sinä, joka olet kieltänyt itsesi ja vetäynyt viimeisten joukkoon, vaikka sinä ansaitset seisoa ensimäisten rivissä."
"Oi Tapani, Tapani! Älä tuolla tavalla puhuttele minua!" huudahti Henning kumartuen pöytää vastaan. "Mehän aijoimme viettää ilon juhlaa ja sinä saat minut itkemään."
"Hyvää yötä, Henning, hyvää yötä! Ota lamppu ja näytä minulle tie alas rappusia; ne ovat jotenkin jyrkät. Me tapaamme toisemme huomenna."
Ministeri lähti. Henning saattoi häntä, lamppu kädessä, rappusia alas. Kun hän sitten palasi, seisoivat rouva ja tytär suut ammollaan ihmetyksestä.
Vanhan kirjurin arvo oli muutamassa silmänräpäyksessä kohonnut kokonaisen kyynärän heidän silmissänsä.
Hän asetti lampun pöydälle ja hieroi käsiänsä. Hänen kasvoistansa ja silmistänsä loisti sanomaton onnellisuus. Sitten vetäysivät hänen huulensa veitikkamaiseen hymyyn; hän tarttui vaimonsa käteen, suuteli sitä ja sanoi:
"No, mitä sinä nyt sanot, Miiaseni? Siinä se nyt on — salaisuus, jota en äsken saanut sinulle kertoa. Assistentti Henning! Kuninkaallinen virkamies, eläkkeeseen oikeutettu! — Ja tästä kaikesta tulee meidän kiittää — matammi Mangorin kokkikirjaa!"