Rouva yskäisi, meni vähän lähemmäs ja sanoi:
"Kun teidän ylhäisyytenne osottaa meille niin suurta armoa, tahtoisin alamaisuudessa kysyä…"
"Mutta, Miia! Mitä tuo luikerteleminen tietää? Sinähän puhut kansliakieltä, josta aamulla minua syytit. — Vaimoni tahtoo vain kysyä, saako hän tarjota teidän ylhäisyydelle pienen kupin kokoladea. — Me vietämme, näette, pientä juhlaa tänään."
"Aivan kernaasti! Mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa minun tähteni, rouva Henning; me olemme vanhoja tuttuja, teidän miehenne ja minä."
"Tuttuja?" sanoi kirjuri.
"Niin kai, ja koulutovereitakin."
"Etteköhän erehdy?"
"En erehdy. Vai ettekö itse muista, kuinka me ennen olimme yhdessä?
Ettekö muista jalkamatkojamme pitkän Nissen kanssa Fredensborgiin?"
"En, en oikein muista", vakuutti Henning hymyen, mutta hän ei uskaltanut katsoa ministeriä silmiin.
"Älkää uskoko häntä", huudahti rouva; "hän kyllä sen kaiken muistaa. Hän on siitä meille monta kertaa puhunut. Viimeksi kertoi hän tän'aamuna heittäneensä poikana keilaa teidän kanssanne mummo Luftin luona Lille Kongenin kadun varrella."