Rouva Henning toi maidon ja keitti sen nurkassa seisovan väkiviinalampun lieskassa. Frank palasi, suuri tötterö vehnäsiä kädessänsä, ja Henning otti esiin vanhan harmonikkarämän ja alkoi soittaa vanhoja laulujaan. Viimein rupesi hän laulamaankin.
"Joku noputtaa ovelle", kuiskasi rouva äkkiä; "kuulehan, Henning, varmaankin isäntä!"
"Mitä minä hänestä!" vastasi Henning välinpitämättömästi. "Avaa sinä vaan ovi ja anna hänen astua sisään."
Rouva avasi oven ja kookas mies astui huoneeseen. Henning tirkisteli häntä; huulilta katosi hymy; yhteen iski hän kätensä ja huudahti:
"Teidän ylhäisyytenne! Te täällä!"
"Niin, miksikä ei", vastasi ministeri iloisesti, "sanoinhan, että kohta saisitte kuulla enemmän. Keskustelin teidän mentyänne toimituspäällikön kanssa, ja yhdessä pidimme sitten neuvoa teidän hyväksenne, niinkuin te minun. Ja kun eräs assistenttivirka kohta tulee avoimeksi, ajattelimme, että se ehkä sopisi teille. Sen nykyinen omistaja hakee paraikaa pormestarin paikkaa, ja jos hyvin käy, saanen ehkä toiste toivottaa teille onnea hänen jälkeläisenään."
"Ah, teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne!" huudahti Henning ja puristi ministerin kättä, "ette voi käsittää, kuinka iloiseksi minun teette. Ei, sitä ette voi!… Mikä päivä tänään!" Ja hän painoi molemmin käsin ohimoitaan.
"Vai täällä te asutte", sanoi ministeri, jotakin sanoakseen; "ja nämä tässä ovat kaiketi teidän vaimonne ja tyttärenne. Ja täällä te kirjoittelette mietintöjä — hm… matammi Mangorin kokkikirjan uutta painosta."
Henning hymyili, mutta ilonkyynelet vierivät alas hänen poskiansa. Ministeri istui sohvaan. Rouva, kun oli saanut kenenkään huomaamatta sidotuksi vyötäreelleen tyttärensä valkoisen vyöliinan, meni Henningin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Henning nyykäytti päätään ja vastasi:
"Kysy vaan, eihän siinä mitään pahaa."