Elämällä on siis yksilöllinen tarkoitus, mutta tämä tarkoitus on transcendentaalinen. Tarkoitus on olemassa koska perillinenkin on olemassa. Tarkoituksellinen on myöskin ihmiskunnan sivistyshistoria, mutta lopuksi taasenkin ainoastaan yksilön transcendentaalisen luonnon vuoksi. Edelleen ei tarkoitus eli päämäärä ole ainoastaan maallisen kehityksen bioloogisessa ja historiallisessa loppukohtauksessa, vaan täyttyy se pitkin koko kehitysjaksoa. Vaikkapa vaan historialliset sivistysaallot aina jälleen asettuvat ja paikkaa vaihetellen uusia aaltoja kohoaa, vaikkapa vaan taivaankappaleet menevät pirstaleiksi ja aurinkokunnat häviävät, ei kehityksen tulos kumminkaan ole joutunut hukkaan. Transcendentaalinen tarkoitus on alusta loppuun toteutunut ja lopun kera on lopputarkoituskin saavutettu. Ainaisella vaihtelulla näkyväisessä maailmassa on pysyvä tulos näkymättömälle. Näkymättömässäkin maailmassa ja meidän näkymättömän olentomme hyväksi tapahtuu siis kehitystä, koska meidän näkyväisen elämämme tulos on siihen imeytynyt.
Mutta koska meidän elämäntyömme täten menee perintönä kahteen suuntaan, transcendentaaliselle subjektille sekä maallisille jälkeläisillemme, niin saattaa kysyä, tulevatko maallinen ja transcendentaalinen kehitys aina pysymään välikappaleena ja tarkoituksena vai lienevätkö ne määrätyt yhdistymään. Toiselta puolen on nimittäin meidän tajuamattomamme ja se mitä elämämme tuloksesta liitetään tähän tajuamattomaan meidän sielumme omaisuutta. Toiselta puolen on tämä tajuamaton se lähde, mistä biolooginen muutostapahtuma alati ammentaa. Elämänmuotojen bioloogisessa kehityksessä saavutetut ominaisuudet säilyttää nimittäin organiseerava sielu, säteillen sieltä bioloogiseen muunnokseen ja tuottaen
yhä korkeampia muotoja. Vielä on tajuamaton historiallisen muunnoksen lähteenä. Älylliset ja siveelliset taipumukset säilyvät nimittäin ja kehittävät sivistyshistoriaa. Tämän muunnoksen lopputarkoitus olisi siis, että sielun omaisuus yhä enemmän virtaisi hänen maalliseen ilmiömuotoonsa, jos on tarpeellista myöskin reinkarnatsioonin kautta; että maa siis vihdoinkin synnyttäisi olennon, jossa transcendentaalisen subjektin omaisuus ilman tähteittä olisi yhdistetty siihen mikä hänen maalliseen ilmiömuotoonsa kuuluu ja kaikki tajuamaton olisi yhdistetty tajuttuun. Sellainen olento yhdistäisi siten itseensä meidän molemmat luontomme, mitkä käsityskynnys vielä toisistaan eroittaa.
Että transcendentaaliset voimamme ovat meille tajuamattomat, todistaa selvästi, ettei niillä ole mitään tekemistä ruumiillisuuden kanssa, sillä meidän tajuntamme ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen, eikä kuoleman kanssa, sillä kuolemakin ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen. Tämän tällaisen tulevaisuuden olennon, joka kenties kerran asustaa maata ja on omaava luonnollisella tavalla meidän vielä transcendentaaliset ominaisuudet, ei enää tarvitseisi kestää syntymisen eikä kuoleman vaivoja. Se ei olisi kuolemalle alamainen, koska sielu järjestävänä prinsiipinä olisi tässä yhdistetty ruumiillisuuteen eikä enää seisoisi tämän vastassa omana tuotteenaan. Mutta älkäämme tämän yhteydessä ajatelko nykyisen ihmisen ruumiillisuutta vaan sellaista elämänmuotoa, mihin biolooginen kehitysmuunnos silloin lienee kohonnut. Sellaisessa olennossa olisi ruumiillinen yhdistetty henkiseen puoleen, koska ruumiillinen yhäti enemmän on kohonnut henkisyyteen ja henkisyys yhä enemmän tulvailee ruumiillisuuteen. Molempien olemistapojen samanaikaisuus antaisi silloin tilaa niiden yhteensulautumiselle. Aatteen kirkastetusta ruumiillisuudesta, s.o. aineellisen ja henkisen olennon yhdistymisestä, keksi Schelling. Ajattelematta meissä jo olevaa samanaikaisuutta hän puhuu —
"Klarassa"[59] keskustelun lopussa sekä "Ilmestyksen filosofiassa"[60] — kolmesta toisiaan seuraavasta tilasta. Tämän yhdistymisen, jota hän vertaa kristinopin "lihan ylösnousemiseen, hän odottaa tapahtuvan jonkun "murroksen" kautta, vaikka sitä itse asiassa onkin aina elämän ensi alusta saakka valmisteltu tuon yhtä verkkaisen kuin alituisen käsityskynnyksen alentamisen kautta, jotenka juuri transcendentaalinen elämänsisältö yhdistetään maalliseen.
On kysymyksiä, joiden syvyys ilmenee siinä, että niiden ratkaisusta säteilee valoa laajalti yli niiden omien rajojen. Vaikkapa jätämmekin sikseen kysymyksen, ovatko meidän molemmat olemistapamme aijotut kerran yhteen sulautumaan, asettaa kuitenkin kuolemattomuusongelma jo tässä ratkaisussaan ihmisellisen olemisen ja sivistyshistorian merkityksen aivan toiseen valoon kuin tätä ennen. Ihmisen olemisen olemiskysymystä ratkaistaessamme me olemme siis tulleet kappaleen matkaa lähemmä maailmanarvoitusta. Ja kun sekä materialistinen että panteistinen ratkaisu saattavat meidät mielialaan, joka vaihtelee syvästä epätoivosta ivanauruun, antaa meille sitävastoin ongelman syventyminen — tieto siitä, että meidän yksilöllisyytemme juuri on toisella puolen käsityskynnystä, tajuamattomassa eikä tajuttavassa — sellaisen maailmankäsityksen, jonka perusteella me kernaasti otamme hartioillemme maalliset tehtävämme, katsellen elämän kärsimyksistä eteenpäin lohdulliseen perspektiiviin. Materialismi ja panteismi sitävastoin vaikuttavat vain lamauttavasti yksilöön ja siten myöskin sivistyksen kehitykseen.
Mutta syventymällä ihmisen olemiskysymykseen me olemme samalla ehdottomasti joutuneet ratkaisemaan maailman arvoitusta emmekä ole enää pakoitetut julistamaan olemisen järjettömyyttä. Jos meillä itsellämme on taipumusta edistymiseen tiedoissa ja siveellisyydessä, niin täytyy — koskapa me varsin tärkeänä osana kuulumme luontoon — itse maailman olla henkinen ja siveellinen ongelma. Ja samaten kuin me olemme ainoastaan aineellistuma yliaistillisista olennoista, samoin on koko luonto aineellistuma yliaistillisesta maailmasta. Että aineellinen maailma olisi syntynyt tyhjästä, saattaa kyllä suullaan lausua, vaan ei aivoillaan ajatella; mutta sen me saatamme mahdolliseksi ajatella, että selittämättömän sattuman voimasta — sanottakoon sitä syntiinlankeemukseksi tahi miksikä tahansa — yliaistillinen maailma tahi osa siitä on joutunut aineellistuttamisen virtaan samaten kuin yksilö syntymässä. Saattaisi niinikään sanoa, että tämä aineellistuminen voisi vetäytyä takaisin samaten kuin meidän aineellinen olemisemme, joten maailman ijankaikkisuus ei enää olisi aineelliselta kannalta käsitettävä aineellisen maailman ijankaikkisuutena. Samalla tavalla olisi meidän molempien olemistapojemme samanaikaisuus asetettava aistillisen maailman samanaikaisuuden rinnalle. Aineellisuus on siis jakso yksilön ja maailman kehityksessä.
Materialismi ja panteismi tuntevat vallan hyvin oman toivottomuutensa vastakohtana mystillisen maailmankäsityksen lohdulliselle opille. Mutta tähän väitteesen he vastaavat, ettei lohdullisuus suinkaan ole välttämätön tunnusmerkki totuudelle. Tosin ei, mutta kuitenkin mahdollinen tunnusmerkki! Käsite "lohduton totuus" ei ole mikään contradictio in adjecto.[61] Lohdulliset maailmankäsitykset voivat syntyä sitenkin, että toivomuksesta tulee ajatuksen isä, kuten useimmissa uskonnoissa. Mutta materialistit ja pessimistiset panteistit ovat koettaessaan karttaa tätä virhettä langenneet päinvastaiseen.
Dum stulti vitant vitia, in contraria currunt.[62]
Tottumuksesta omaan käsityskantaansa on heissä juurtunut se ennakkoluulo, että lohduttomuus on välttämätön totuuden tuntomerkki ja jokainen maailmankäsitys, joka vähänkin tyydyttää tunteen tarvetta, näyttää heistä sentähden jo ennakolta epäluulonalaiselta. Luonnontieteellisen maailmankäsityksen lipunkantajat suorastaan mässäilevät eleegisessä tunnelmassa kuvatessaan maallista elämää taisteluineen ja hautakumpua loppupisteenä, kun he hajoittavat taivaankappaleita ja kokonaisia kiintotähtisykermiä. Sitä tehden he hyvällä kaupalla saavuttavat ylevämielisen runollisuuden maineen.