Mutta heille täytyy huomauttaa, ettei käsite "lohdullinen totuus" myöskään ole contradictio in adjecto. Mystillinen maailmankäsitys olisi vain silloin moitittava, jos sen perustajat olisivat jo asiaa mietiskellessään heittäneet syrjäkatseen lohdutukseen ja sitten antaneet järkensä vilistää sinne. Vaan tämä ei ole tapaus. Mystillinen maailmankäsitys lepää somnambulismin ja spiritismin tosiasioilla ja vetää niistä välttämättömät johdonmukaiset päätökset, joiden ei suinkaan välttämättömästi! tarvitse olla puolueellisia miellyttävään tulokseen nähden. Arvostelu ei saa koskaan arvostella tutkimisen tulosta, vaan ainoastaan tietä, jolla se saavutetaan; samaten on tutkijankin vain katseltava vaeltamaansa tietä, huolehtimatta sitä, mihin se vie.
Mystillinen maailmankäsitys syntyy tieteellistä tietä vetämällä johdonmukaisia päätelmiä varmoista tosiasioista. Työssään tutkija etsii totuutta eikä mitään muuta ja kysymys, onko se lohdullinen, tuntuu hänestä yhtä turhalta kuin matemaatikosta kysymys, onko kolmio vihreä vaiko sininen. Tällainen kylmä objektiivinen kanta on kuitenkin tarpeellinen ainoastaan ajatustyössä, jota tehdessä järjen täytyy pysyä vapaana sydämmen houkutuksilta. Mutta jos sydän lopulta selittää olevansa tyytyväinen niin eihän tämä voi alentaa työn arvoa. Jos arvostelijan ymmärrys panee vastalauseensa tämän tuloksen tähden, silloin se olisi vannotettu sydämmen vihollinen, silloin se ei puolestaan enää olisi objektiivinen.
Totuuden täytyy olla läpikuultava kuin jää, van ei sentähden tarvitse olla jääkylmä. Ja jos se ei sitä ole, on tutkijalla vapaus iloita siitä samaten kuin ilmanennustaja ennustamastaan ihanasta suvipäivästä ihmisenäkin saattaa iloita. Olisi narrimaista vaatia häneltä, että hän ottaisi järjenviileytensä mukanaan metsään. Kun arvostelijani sanovat minun maailmankäsitykseni tyydyttävän monen sydämmen tarvetta, niin ovat he oikeassa, mutta mitäs minä sille mahdan? Jos he sitävastoin sanovat minun maailmankäsitykseni olevan sille rakennetun, niin teen minä korkeintaan sen johtopäätöksen, etteivät he tieteellisellä arvostelulla, arvostellen minun kulkemaani tietä, päässeet minuun käsiksi ja ryhtyvät sentähden arvostelemaan tulosta.
Jos hypnotismin, somnambulismin ja spiritismin todisteet pitävät paikkansa ja jos ei näistä vedettyjä johtopäätöksiä vastaan ole mitään muistuttamista, niin on näistä johtuva maailmankäsitys myönnettävä oikeaksi niin kauvan kunnes mahdollisesti uusien kokemusten kautta tullaan toiseen päätökseen maailmanlaskussa.
Nyt on hypnotismi jo tunnustettu ja jos muutamat professorit, kuten Dubois-Reymond ja Meynert asettavat päätelmänsä tosiasioita vastaan, joita he eivät ensinkään ole tutkineet, niin on tämä juuri samaa kuin jos ajaisi päänsä seinään, mikä ei koskaan koidu seinälle vahingoksi. Jaksona hypnotismissa on somnambulismikin jo tunnustettu, ja piakkoin kyllä professorit "keksivät" ne tosiasiat, jotka jo sata vuotta sitte peljästyttivät varpuset pois katoilta. Miten epämääräinen raja somnambulismin ja spiritismin välillä on, olen minä jo niin usein osoittanut, ettei minun tarvitse sitä tässä uudistaa. Ja jos tästä huolimatta tohtori Moll Berlinistä on nykyään selittänyt mediumein paukeäänten syntyvän kylkiluiden lyömisestä toisiaan vastaan, niin saattaa hän olla varma jälkimaailman homerisesta naurusta.
Transcendentaalisen sielutieteen tunnustaminen kokonaisuudessaan on siis vain ajankysymys ja vaikka jo onkin uusia oppikirjoja sielutieteessä, joissa ei ole vaatimattomintakaan tilaa annettu somnambulismille, niin täytyy suoraan sanoa, että nämät kirjat — miten paksuja lienevätkään — ovat vanhettuneet jo samana päivänä kuin ilmestyvät. Tämäntapaisista ammattioppineista saattaa sanoa Lichtenbergin kanssa: "Minä olen jo useammin kuin yhden kerran huomauttanut, että ammattimiehet usein ovat tietämättömät siitä, mikä parasta on."
Fysioloogisella sielutieteellä tulee aina olemaan arvonsa tärkeänä tieteenhaarana; vaan se on aivan kykenemätön ratkaisemaan ihmisen olemiskysymystä. Tämän voi ainoastaan transcendentaalinen sielutiede tehdä. Tämän merkitystä ei voida sillä vähentää, että sanotaan sen käsittelemien ilmiöiden usein olevan sairalloisten tietojen kanssa yhteydessä. On enemmänkin syyn ja ehtojen sekoittamista, kun siitä päätetään, että mystilliset ilmiöt itsessään ovat sairalloisia. Eikä niitä voida sitenkään halventaa, että selitetään normaalit sielulliset ominaisuudet korkeimmiksi. Sitä ne ovatkin käytännöllisessä suhteessa ja, kuten Kant sanoo, voidaan "tieto toisesta maailmasta täällä saavuttaa vain siten, että kadotetaan osa siitä ymmärryksestä, jota tätä maailmaa varten tarvitaan"[63] Mutta tästä huolimatta on transcendentaalisilla ominaisuuksilla suurin teoreettinen eli tietopuolinen merkitys ihmisen selittämiselle; sillä ne todistavat, ettei hän ole luotu ainoastaan tätä elämää varten. On vaikeampaa saada esille todistus siitä normaalista psykestä[64] ja ainoastaan siksi materialismi saattoi niin itsepintaisesti pitää puoltansa. Mutta se hajoaa kappaleihin, jos vain ainoakaan kaukonäkemisen kohtaus on todistettu, ja nyt ovat tuhannet sellaiset kohtaukset todistetut. Sikiön ominaisuuksista äidinkohdussa ovat ne ominaisuudet tavallaan korkeimmat, mitkä ovat sen sikiöelämälle tärkeimmät. Mutta paljoa suuremmasta filosofisesta merkityksestä ovat ne taipumukset, joilla ei ole mitään merkitystä tälle olemisasteelle, vaan todistavat, että se valmistautuu astumaan meidän maailmaamme, valon maailmaan. Sen liikuntoelimet ja aistikoneistot ovat vielä tarpeettomat, vaan niistä juuri me tunnemme sen korkean kutsumuksen.
Me tahdomme nyt lyhykäisyydessä koota yhteen ne perusteet, mitkä osoittavat transcendentaalisen sielutieteen merkityksen ihmisen olemiskysymykselle:
Pope sanoo, että ihmisen varsinainen tutkimusaine on ihminen. Meille on subjektiivinen tarve ensi sijassa päästä selvyyteen omasta itsestämme. Vaan koska meillä kieltämättä on ensi sija maan päällä, olemme me myöskin objektiivisesti huvittavin tutkimuksen esine.
Yritykset selittää maailmaa ja selittää meitä itseämme maailman kautta, ovat tähän saakka onnistuneet niin huonosti, että taitaisi maksaa vaivan koettaa ruveta selittämään maailman merkitystä ihmisen olemiskysymyksen kautta. Vieläpä meidän täytyykin astua tätä tietä; ihminen, joka on korkein tosiolemus luonnossa, täytyy ensinnäkin olla oikein selitetty, jotta itse luonto tulisi oikein arvostelluksi. Kirjailijaa tahi taiteilijaa täytyy arvostella hänen parhaitten teostensa mukaan. Komeroa ei saa arvostella niiden paikkojen mukaan, jolloin hän Horatiuksen sanojen mukaan on nukkunut.[65] Vasta sitte kun tiedämme mitä ihminen on, me voimme päättää mitä maailma on. Koska meillä on taipumusta tajuntaan ja siveellisyyteen ja olemme luodut sopusoinnussa luontoon, täytyy luonnonkin olla henkinen ja siveellinen ongelma. Maailma ja ihminen voidaan tosin käsitteessä eroittaa toisistaan, vaan he kuuluvat kuitenkin yhteen. Koko maailmanarvoitus esiintyy erilaisessa valossa sen mukaan, jos me käsitämme ihmisen materialistisesti vain luonnontieteellisenä ongelmana tahi spiritualistisesti metafyysillisenä ongelmana.