Mistä tulen, mihin menen?

by Carl du Prel

Korkeimman selityksen ihmisestä me löydämme transcendentaalisesta sielutieteestä, joka siis myöskin antaa koko luonnolle korkeamman merkityksen. Muuan vertaus tähtitieteen alalta valaisee tätä seikkaa: Ensimäinen, joka teki tieteellisiä havaintoja tähdenlennosta, päätti epäilemättä valon mukaan, että avaruudessa jostain syystä syntyy loistavia pisteitä, että ne liikkuvat suurella nopeudella ja sammuvat sitten. Mitä silmä meille näyttää on kyllä täten oikein lausuttu, mutta se ei vielä selitä meille tähdenlennon luontoa. Vasta silloin tämä selvisi, kun tähdenlento käsitettiin kuuluvaksi kosmillisen luonnontieteen ilmiöihin. Vaelluksellaan auringon ympäri tähdenlento joskus joutuu maan ilmapiiriin. Siten hidastuu sen eteenpäin-liikunto ja muuttuu molekylääri-liikunnoksi, s.o. lämmöksi. Tähdenlento alkaa hehkua ja se osa sen rataa, joka kulkee maan ilmapiirin läpi, käy loistavaksi. Mutta ulkopuolella ilmapiiriä, missä ei ilman tuottamaa vastusta enää ole, se jälleen sammuu. Se katoaa optillisesti, mutta jatkaa tositeossa vaellustaan. Tähdenlennon olemassaolo ei siis ole rajoitettu sen radan loistavaan osaan, vaan on se pidennetty sekä tällä että toisella puolella.

Hän, joka antaa ihmiselämän alkaa syntymässä ja päättyä kuolemassa, on tuon tähtitieteilijän kaltainen, joka selittää tähdenlennon pelkästään ilmastolliseksi ilmiöksi sen radan loistavan osan mukaan. Jos me vain katselemme maallista, aistillisen tajunnan valossa loistavaa osaa ihmisen elämänradasta, tulemme me väärään johtopäätökseen, teemme hänestä luonnontieteellisen ongelman. Meidän täytyy tuntea hänet kosmillisena olentona, pitentää maallista osaa hänen radastaan sekä eteenpäin että taaksepäin ajassa oppiaksemme tuntemaan hänen todellisen luontonsa.

Koska nyt tositeossa ainoastaan maallinen osa meidän elämänradastamme on meidän aistillisen tajuntamme valaisema, vaan koko muu osa siitä lepää pimeyden peitossa, on kaiken mystiikan perustuksena — sen ceterum censeona — lause: itsetajunta ei tyhjennä esinettään; tahi toisin sanoen: meillä on olemassa transcendentaalinen sielutiede! Se ihminen, joka voi todistaa tämän lauseen, että me ulotumme itsetajuntamme ylitse, ja tyydyttävällä tavalla vastata kysymykseen, miten pitkälle me sen ylitse ulotumme — joka epäilemättä tulee olemaan ensi vuosisadan filosofian tehtävä — hän tekee yhtä paljon ihmisen olemiskysymyksen ratkaisemiseksi kuin Schiaparelli tähdenlentojen suhteen. Hän nimittäin todisti, että atmosfeerinen, loistava osa niiden rataa on ainoastaan osa isommasta, kosmillisesta kierroksesta. Vaan jos muutamat pisteet tästä kierroksesta ovat määrätyt, voidaan myöskin laskea koko radan muoto ja paikka.

Koska meidän aistillinen tajuntamme valaisee ainoastaan maallisen, syntymän ja kuoleman välisen osan meidän radastamme, syntyy se luulohäiriö, että syntymä on meidän olemisemme alku ja kuolema sen loppu ja että tämän olemisen meille lahjoittaa ulkoapäin tuleva vieras, pelkästään maallinen syy. Tämä luulohäiriö täytyy maallisella henkilöllä itselläänkin olla, vaikkakin me — transcendentaalisella tajunnalla varustettuina olentoina — vapaaehtoisesti olemme päättäneet sukeltautua maallisuuteen. Mutta salaiset tieteet opettavat meitä tuntemaan sielun järjestävän luonnon ja täten on meidän ratamme maalliseen osaan liitetty ennenoleminen ja jälkeenoleminen. Ne opettavat meille vielä, että me vaellamme nämä ratamme pitennystaipaleet, mitkä meille ovat tajuamattomassa, transcendentaalisella tajunnalla, mihin meidän täytyy turvautua kaikkialla missä aistillinen tajunta lakkaa tahi alkaa, toisella puolen syntymää samoinkuin toisella puolen kuolemaa. Ne opettavat meille vihdoinkin — niin, neron luomatkin sen jo osoittavat — että tämä transcendentaalinen tajunta on samanaikainen aistillisen tajunnan kanssa, vaikka tosin tältä kätkettynä. Meidän tulomme tähän elämään tapahtuu siis meille tietämättömästä — vaikkei itsessään tajuamattomasta — syystä, ja tämä syy ei ole ulkopuolella meitä, maallisissa olosuhteissa, vaan itsessämme meissä. Se on transcendentaalinen tahdontoiminta. Ulkonainen pakko on vain näennäistä.

Tämä kaikki käy yhä selvemmäksi, jos katselemme asiaa päinvastaiselta kannalta, että nimittäin tekoa seuraava aistillinen tajunta herättää näennäisen vapaudentunteen, vaikka se tapahtuukin vieraasta vaikutuksesta. Spinoza on eräässä kirjeessään lausunut sen syvän sanan, että jos tajunnalla varustettu kivi nakattaisiin menemään, luulisi se lentävänsä omasta vapaasta tahdostaan. Seikka on kenties kirjaimellisesti tosi; sillä jos kaikki voima — Schopenhauerin ja Wallacen mukaan — on tahtoa, niin tämä kivi, mikäli se tuntisi oman olentonsa, löytäisi itsessään tahdon, joka sitä pakoittaa lentämään eteenpäin heittokaaressa, samaten kuin se maahan tultuaan ei enään tuntisi tätä voimaa ja luulisi sentähden, fyysillistä hitauttaan psykilliseksi eli sielulliseksi.

Jos siis vapauden luulo voi syntyä tajunnan voimasta, niin voi myöskin epävapauden luulo syntyä tajuamattomuuden voimasta. Niin, jopa elämämme, meidän oman käytöksemme määräämä sisällys — toiselta puolen ulkonaisten olosuhteiden luoma — voisi kuitenkin toiselta puolen olla transcendentaalisesti määrätty. Me otamme esimerkiksi tämän kirjoituksen alussa mainitun merimiehen. Jos tämä ennen joutumistaan saarelle olisi saanut posthypnotisia käskyjä, mitkä hänen olisi pitänyt kuukausien ja vuosien kuluttua täyttää, niin olisi hän oikeaan aikaan ne täyttänytkin, ja koska tämä tapahtui täydessä tajunnassa olisi hän uskonut sen tehneensä vapaasta tahdosta. Meidänkin elämämme toiminnat voivat siis vallan hyvin yksilölliseen tai historialliseenkin tehtävään nähden tapahtua ikäänkuin posthypnotisista määräyksistä, jolloin hypnotiseeraajana on ollut transcendentaalinen subjekti meidän ollessamme aistillisen tajuamattomuuden tilassa, mutta mitkä määräykset sitte täytettiin vapauden luulossa.

Kant sanoo kolmannessa "puhtaanjärjen antinomiassaan", joka käsittelee välttämättömyyden ja vapauden vastakohtaa, että muutokset maailmassa — meidän tekomme niihin luettuina — tapahtuvat välttämättömyydellä. Maallisesti katseltuna on joka tekomme välttämätön seuraus vaikuttimesta ja luonteesta ja Kant sanoo, että jos me tarkalleen tuntisimme jonkun ihmisen empiirisen luonteen, voisimme me yhtä varmasti ennakolta päättää, miten hän tulisi määrätyissä olosuhteissa menettelemään, kuin me laskemme auringon pimenemisen tapahtuvaksi. Vapaus, sanoo Kant, löydetään ainoastaan yliaistillisuuden, älyllisyyden valtakunnassa. Vaan jos nyt yliaistillinen olento, transcendentaalinen subjekti, on perustuksena meidän maalliselle, empiiriselle luonteellemme, niin täytyy yliaistillinen vapaus ajatella yksilölliseksi. Sikäli täytyy tulomme tähän elämään, joka tajunnalle näyttää välttämättömältä — koska se sekoittaa elämän ehdot ja sen syyn toisiinsa — olla vapaaehtoinen subjektin toiminta; ja koska itse empiirinen luonne on vain transcendentaalisen luonteen esitys, täytyy meidän elämämme toiminnat vapaaehtoisina toimintoina lukea transcendentaaliselle subjektille kuuluviksi.

Siten voidaan nyt sadan vuoden kuluttua tämän Kantin mietelmä, jonka syvämielisyyttä Schopenhauer ja Schelling ovat niin ihailleet, selittää erään transcendentaalisen sielutieteen todisteen kautta, nimittäin posthypnotisen suggestioonin. Tieto meidän tekojemme välttämättömyydestä ei siis ole ristiriidassa meidän vapauden ja edesvastauksen tunteemme kanssa, vaan voi se siihen yhdistyä.

Itsehypnoosi ja posthypnotinen suggestiooni ovat yleensä tunnustettuja ilmiöitä ja niiden sovelluttaminen yllä mainitussa tarkoituksessa tunkee ehdottomasti mieleemme. Ne selittävät näet ei ainoastaan kaksi filosofista arvoitusta: syntymän ja sen edesvastauksen tunteen, joka välttämättömyydestä huolimatta meissä asuu, vaan toisiakin muutoin selittämättömiä tosiseikkoja, esim. ne rytmilliset liikkeet elämän kohtalossamme, joista Hellenbach puhuu kirjassaan "Lukujen taika",[66] ja sen "tarkoituksellisuuden yksilön kohtalossa", josta Schopenhauer puhuu.

Jos niin lienee, seuraa siitä myöskin, että meidän maallinen elämänkulkumme on laadittu transcendentaaliseksi hyväksemme ja tämä johtaa meidät transcendentaalisesti perustettuun resignatsiooniin eli alistumiseen, joka toimittaa paljo enemmän kuin konsanaan senlaatuinen resignatsiooni, joka välttämättömyydestä tekee ansion.