Joka kohdassa näkyy siis, että transcendentaalinen sielutiede — juuri siksi että me vasta siinä löydämme ratkaisun ihmisen olemisarvoitukseen — heittää järjen valoa meidän olemiseemme, joka katseltuna ainoastaan materialistisesti sekä maalliselta kannalta näyttää suurimmalta järjettömyydeltä. Sillä materialismin näkökannalta katseltuna on syntymä vain seuraus lyhyestä nautinnosta, minkä kaksi henkilöä,tunnetussa "kahdenmiehen itsekkäisyydessään"[67] ovat itselleen valmistaneet kolmannen kustannuksella. Kysymykseen, onko tuollainen "kahdenhengen itsekkäisyys" siveellisesti oikeutettu, täytyy tältä näkökannalta vastata kieltävästi. Kysymykseen, onko lapsilla velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, niin, onko meillä yleensä minkäänlaisia velvollisuuksia, täytyy niinikään vastata kielteisesti. Mutta kaikkiin kolmeen kysymykseen täytyy vastata myöntävästi transcendentaalisen sielutieteen kannalta, joka siinä ilmaisee suuremmoisen merkityksensä käytännöllisessäkin suhteessa.
Puhuessaan moraalista eli siveellisyydestä materialistit rajoittavat — luonteenomaista kylläkin — tutkimuksensa kysymykseen, miten siveellisyys on saanut alkunsa. Toisen kysymyksen, onko siveellisyys meille velvollisuus, he hyvistä syistä jättävät syrjään. Pelkästään aineellisessa mailmassa, joka ainoastaan suuremman kokonsa kautta eroaa kemiallisesta retortista, ei ole niin mitään, jolle siveellisyyden voi rakentaa. Jo käsitteesensä katsoen edellyttää siveellisyys, että maailma ja ihminen eivät ole ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmoita, vaan myöskin metafyysillisiä. Kun materialisti tämän kieltää ja kuitenkin saarnaa moraalia, on hän suorastaan epäjohdonmukainen, mikä ei tosin hänelle koskaan tunnu vaikealta.
Transcendentaalinen sielutiede sitävastoin kykenee todella ei ainoastaan saarnaamaan siveellisyyttä vaan perustelemaankin sen; sillä se opettaa, että kuolemattomuus ja tulevainen elämä riippuvat siitä tavasta, miten me käytämme taipumuksiamme ja lahjojamme tässä elämässä. Mutta tämä ei ole ainoastaan käytännöllisestä merkityksestä, vaan erittäinkin meidän päivinämme hyvin tärkeästä merkityksestä. Sillä uskontojen hajaantumistaistelussa on siveellisyys kadottanut vanhat tukensa. Tähän saakka kuljetulla tiellä täytyy sentähden itse siveellisyydenkin vähitellen hajaantua. Nykyinen siveellisyys on sakka menneisyyden ihanteellisista maailmankäsityksistä, joilla oli opettavainen merkityksensä ja täyttivät tarkoituksensa, vaikka siveellisyys niissä oli perustettu tyydyttämättömällä, jopa väärällä tavalla. Siveellisyyden täytyy siis ehdottomasti kuihtua pois, ellei siihen pulputa uutta verta uudesta ihanteellisesta maailmankäsitteestä.
Tämä maailmankäsitys on vielä vasta ensi alussaan ja sentähden kuvastuu meidän teoreettinen yhteyden ja yhtenäisyyden puutteemme siveellisyyskysymykseen nähden taasen siinä yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, niillä nykyajan ihmiset muodostavat elämänsä. Yksi janoaa tietoja Faustimaisella kiihkolla välittämättä lähimmäisistään mitään. Toinen heittäytyy elämän vilinään ajaen takaa kuuluisuuden aavetta ja pyrkii sitä tehdessä kenties saavuttamaan tietojakin, mutta vain siksi, että tieto on valtaa. Useimmat vihdoin rientävät vain aistillisten nautintojen perässä ja rahan perässä sillä hankkiakseen itselleen nautintoja. Kun tässä kilpajuoksussa moni tietysti uupuu ja jää jälkeen — sillä maa ei ole mikään hupsujen paratiisi — ja kun välttämättömästi vahingollisia köyhyyden ja rikkauden äärimmäisyyksiä syntyy, on viime aikoina sosialistinen kysymys voittanut alaa, näyttäytyen eri henkilöissä hyvin eri tavalla, muutamissa, ihmisystävällisenä haaveiluna, toisissa sokeana hävityskiihkona tahi halpamaisimpana turhuutena ja haluna tulla kuuluisaksi kuten esim. murhayritysten tekijä Hödelissä tahi — mainitaksemme erään johtavista miehistä — turhamielisessä agitaattori Lassallessa, joka uneksi riemukkaasta saapumisestaan Berliiniin lemmitty rinnallansa. Se, joka ei voi olla sankari, tahtoo kuitenkin olla Herostratos. Kaikissa näissä eri suunnissa yhteiskunnassamme luulee kuitenkin jokainen tekevänsä oikein ja on hänellä vastaava maailmankäsitys menettelytapansa puolustukseksi ja tässä juuri näkyy yhteyden ja yhtenäisyyden käytännöllinen puute teoreettisen puutteen seurauksena.
Valitettavasti ovat oikeutetutkin ainekset tässä yhteiskunnallisessa liikkeessä takertuneet kiinni siihen mielipiteesen, että uudistus on kokonaisuudessaan toimitettava materialistisen maailmankäsityksen pohjalla. Mutta tämä on suoraa epäjohdonmukaisuutta; sillä kuta enemmän teoreettinen materialismi muuttuu vakaumukseksi, sitä enemmän sen mukaan käytännössä eletään ja siten yhä kiristetään taistelua elämisen puolesta, jota sosialismi kuitenkin tahtoo hellittää. Ulkonaisilla kansallistaloudellisilla parannuksilla tämä tosin voidaan jossain määrin toteuttaa; mutta pääasiana pysyy kuitenkin muuttaa ihmiset sisällisesti niin, että lähimäisrakkaus vallitsee keskuudessamme ilman näitä ulkonaisia toimenpiteitä, mitkä muutoin aina — toisista kuitenkin — tuntuisivat rasittavalta painolta. Ne sosialisteista, joilla todellakin on siveellisenä pyrintönä vain auttaa köyhiä ja onnettomia, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan, ettei materialistiseen maailmankäsitykseen sulautunut sosialismi koskaan voi pysyväisesti saavuttaa päämääräänsä ja että tämä päämäärä saavutetaan ainoastaan metafyysillisen maailmankäsityksen pohjalla. Mutta sellainen voidaan meidän vuosisadallamme rakentaa ainoastaan kokemuksen tietä saavutetuille tosiasioille ja sentähden täytyy transcendentaalisen sielutieteen ensi sijassa voittaa tunnustusta; se on se portti, joka johtaa metafysiikkaan.
Meidän joukossamme on useita, jotka katselevat sivistystämme optimistisella lyhytnäköisyydellä, jotka näkevät kaikki ruusunpunaisessa valossa ja jo tässä meidän nykyisessä yhteiskunnallisessa tilassamme näkevät huomattavan siveellisyysasteen toteutetuksi, eivätkä sentähden voi havaita uuden maailmankäsityksen tarpeellisuutta. Mutta lähemmin tarkastaessa muuttuukin meidän sivistyksemme siveellinen väritys pelkäksi ulkokiilloksi, käytöksen säännönmukaisuudeksi ilman siveellistä mieltä. Tätä laillisuutta ylläpitää sivistyneissä yleinen mielipide, sivistymättömissä valtiomahti ja rikoslaki. Ainoastaan se, mikä on jälellä siveellisyyttä meidän sivistyksessämme, kun kaikki näiden molempien pelättien laskuun kuuluva vedetään pois, on oikeata tavaraa ja voidaan lukea sisällisen mielialan synnyttämäksi. Tämä näkyy joka kerran, kun laillisuuden tukipylväät — vaikkapa hetkeksikin — kumotaan. Petomaisuus astuu aina silloin näkyviin. Niinpä esim. "suuren" vallankumouksen aikana, jolloin ihmispäitä kannettiin seipäiden nenässä kaduilla, joten Pariisi yhdellä iskulla vajosi Dahomeyn sivistyskannalle. Siveellisyyden vähentymisestä ei voinut olla puhetta; ainoastaan sitä pakkoa oli vähennetty, joka siihen saakka oli ylläpitänyt laillisuuden. Mutta samalla tavalla tulisivat uudessa vallankumouksessa anarkistit ja nihilistit antamaan todisteen siitä, että meillä keskellä sivistystämme on punanahkamme, ja tuskinpa paremmille sosialisteille onnistuu irtautua tästä seurasta.
Kaikki tämä täytyy puolueettomasti arvostellessa meidän siveellisyysastettamme ottaa lukuun, ja osoittaa se, että on välttämätöntä virittää jälleen henkiin usko metafysiikkaan, koska vain tällä tavalla siveellisyys voi saada uusia tukia. Mutta siveellisyyden, joka ei ole pelkkää ulkokuorta, vaan on sisällisesti perusteltu, täytyy kasvaa itsestään siitä ihmisen määrittelystä, jonka tämä uusi metafysiikka antaa. Tässäkin siis kaikki riippuu ihmisen olemiskysymyksen oikeasta ratkaisemisesta.
Siveellisyyden määritteleminen on epäilemättä filosofian vaikein vaan myöskin varsinaisin tehtävä, sillä ihminen on luonnon korkein olemus ja siveellisyys on hänen korkein ominaisuutensa. Vaistomaisesti me asetamme tämän sivistystä korkeammalle. Siveellisissä ihmisissä me tuskin kalpaamme sivistystä, mutta nero ilman siveellisyyttä tekee meihin vastenmielisen vaikutuksen. Tyhmyys herättää sääliä tai naurua, kehnous suuttumusta. Filosofisten järjestelmien varsinaisena koetuskivenä on siis se, kelpaavatko ne siveellisyyden perustukseksi.
Mutta siveellinen vaisto on epäjohdonmukainen tunne, jos ihmisen yksilöllisyyden rajoittaa kehto ja hauta. Jos ainoastaan meidän ratamme näkyväisellä osalla olisi todellisuutta ja jos me kulkisimme tajunnalla kohti sammumistamme, silloin meidän tilamme olisi sama kuin kuolemaan tuomitun, sillä erolla ainoastaan, että meidän tiemme teloituspaikalle olisi hiukan pitempi ja aika, jolloin pääsemme perille, epämääräinen. Laki myöntää kuolemaan tuomitulle viimeisinä päivinä kaikkein hänen ruumiillisten toivojensa tyydyttämisen. Sellainen oli tapa jo vanhoilla kreikkalaisilla. Mutta tätä me tekisimme koko elämänikämme — samalla laimiinlyöden valmistuksen tulevaiseen elämään — jos me materialistien lailla pitäisimme kuolemaa kaiken loppuna.
Tässä osoittautuu, että siveellisyyden laita on sama kuin sivistyksen. Sivistyksen määräaste riippuu nimittäin ajanhengen kehityksestä. Eläin elää nykyisyydessä, sillä ei ole ajantajuntaa. Melkein sama on paimentolaisen laita. Hän ei ota oppia menneisyydestä eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tulevaisuuden varalta. Sivistysihminen on korkein maallinen olento, koska hän toimii menneisyyttä ja tulevaisuutta silmällä pitäen. Ajanhengen kehitysaste määrää siis ihmisen bioloogisen kehitysasteen ja liittyy järjen kehitysasteesen. Sillä menneisyys voidaan säilyttää muistossa ainoastaan abstraktisten käsitteiden muodossa, tulevaisuus voidaan ajatella samoin. Sentähden on koko meidän sivistyksemme, mitä älykkäisyyteen tulee, sidottu ajantajunnan kehitykseen. Ilman sitä ei biolooginen muunnos olisi päässyt kohoomaan eläimen astetta ylemmäksi.