Samaten kuin älykkäisyyden kehitys on sidottu maallisen ajanhengen kehitykseen, samaten on siveellisyyden kehitys sidottu ylimaallisen ajanhengen kehitykseen. Vasta silloin se tulee mahdolliseksi, kun me katselemme maallista, aistillisen tajunnan valaisemaa ratamme pätkää ainoastaan osana kenties hyperbolisesta[68] kaaresta, joka meidän täytyy vaeltaa. Vaikkapa älykkäisyyden kohotessa maallinen aika kuinkakin täydellisesti käsitettäisiin ja käytettäisiin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen nähden, voi se kuitenkin tulla vain älykkäisyydelle hyväksi sekä rientojen esineeksi vain maallisen olemuksemme etuihin nähden. Mutta siten syntyy ristiriita siveellisyyden kanssa. Koko meidän olentomme, sen varsinaisen osan hyväksi me vasta silloin työskentelemme kun ajantajunta ulottuu maallisen elämän tuolle puolen ja ihmisen metafyysillinen luonto jälleen tulee arvoonsa. Tämän ajanhengen kohottaminen ja siihen yhdistetty koko ihmisen kohottaminen koskee myöskin siveellistä ihmistä.

Transcendentaaliset! sielutieteen tehtävä on opettaa meitä tuntemaan tämä päämäärä. Se opettaa, että ihminen on aineellistuminen transcendentaalisesta subjektista, yliluonnollisen olennon ruumiillistuminen. Tärkeä osa luonnosta on hän tosin samaa kuin koko tämä luonto näyttää olevan, joka ei ole syntynyt tyhjästä, vaan on aineellistuminen näkymättömästä maailmasta. Niin ajattelivat mystikot.[69] Raamattu nimittää tätä meidän näkymättömän olentomme aineellistumista "karkoitukseksi paratiisista. Me voimme säilyttää tarinan, mutta tulkitsemme sen salaisten tieteitten hengessä, kuten Philo, Origenes, kabbalistit, Plotinus ja Plato aateopissaan ovat tehneet. Paratiisi on ennen syntymää, se on ennenoleminen. Syntiinlankeemus ei seuraa syntymistä, se on juuri maallinen syntyminen. Se on sama kuin paratiisista pois karkoittaminen, s.o. syntymisessä me kadotamme tiedon transcendentaalisesta olemisestamme. "Eläinten nahat, joilla Jumala vaatetti langenneet ihmiset, ovat maalliset ruumiit, joita he häpesivät opittuaan ne tuntemaan, jotavastoin he eivät hävenneet eetterisen ruumiinsa alastomuutta.

Syntiinlankeamisen kautta — niin sanoo raamattu — on. kuolema tullut maailmaan. Totisesti, sillä kaiken aineen katoavaisuuden tähden kestää aineellistuminen ainoastaan jonkun aikaa ja sitä seuraa aineellistumisen loppu s.o. kuolema. Siksipä meidän täytyy käyttää elämää kootaksemme sellaisia aarteita, mitkä eivät kuolemassa katoa. Ohjelman meidän käytöksellemme tässä elämässä määrää tieto siitä, että me olemme kehityskykyisiä tuolla puolen haudan.

Tämä käsitys "syntiinlankeamisesta" ei tosin voi miellyttää teologeja, joilla ei ole aavistusta omien opinkappaleiden esoteerisesta[70] puolesta; mutta esoteerisesti käsitettynä on kertomus tosi. Jos sitävastoin jäykistytään kirjaimelliseen opinkappaleiden tulkitsemiseen, niin eivät ne kestä tieteellistä tutkimusta, eivätkä mitkään teologien ponnistukset voi estää epäuskoisten luvun alituista kasvamista. Juuri siinä onkin jokaisen syvämielisen uskonnontarinan totuus, että se joka tietoasteella kasvautuu uuteen tulkitsemismuotoon vanhettumatta. Kun yksinkertainen tulkitseminen on käynyt kelpaamattomaksi syntyy syvempi tulkitseminen. Esoteerisesti käsitettynä sisältää siis lapsuutemme oppikirjojen kertomus Aatamistakin totuuden siemenen.

Kirkko tosin ei tyydy tällaisiin myönnytyksiin ja sentähden ei voi ihmetelläkään sen ja nykyisen mystiikan keskenäistä eripuraisuutta, joka eripuraisuus kenties piankin on saava ratkaisunsa. Se on siinä suhteessa surkuteltava, että ihmiskunnan ja ihanteellisen sivistyksen varsinainen vihollinen on materialismi, minkä lannistamiseksi kaikkien niiden pitäisi yhtyä, jotka — missä muodossa tahansa — uskovat metafysiikkaan. Mutta lapsellista olisi toivoa mitään kirkolta, joka on ainiaan vainonnut toisin uskovaisia, vaikkapa vaan heidän uskonsa olisi muutamilla hienoilla vivahduksilla eronnut kirkon opista. Se on aina ylläpitänyt tätä taisteluaan kaikilla mahdollisilla keinoilla, tulella ja miekalla, niin kauvan kun sillä valta oli, ja se pitkittää sitä vielä meidänkin päivinämme, valtansa kadotettuaan, lievemmillä keinoilla.

Muuten ei nykyajan mystikolle voi olla hetkeksikään epäilyksen alaista, mille puolelle lähestyvänä riidan ratkaisuhetkenä voitto kallistuu. Kirkko ei tule koskaan luopumaan väitteestä, että sen opinkappaleet ovat ilmestyksiä, joista ei saa poistaa mitään, vaan jotka täytyy vilpittömästi uskoa — vieläpä kirjaimellisesti. Mutta sillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta tehdä nämä vaatimuksensa kuulluiksi. Se henkilö ei ymmärrä meidän vuosisataamme, joka ei tahdo käsittää, ettei ihmiskuntaa enää voi kuljettaa uskonnon talutusnuorassa. Luonnontieteitten vuosisata ei tahdo enää uskoa, vaan tietää. Vaihdos ei tosin ole niinkään helppo ja se tuottaa joksikin aikaa

vakavia ikävyyksiä; mutta onpa kuitenkin ilahduttava ilmiö se, että ihmiskunta tuntee tarvetta kohota uskonnosta tiedon korkeammalle kannalle. Totuudelle voi vain tuottaa lisävaltaa se, ettei sitä ainoastaan uskota vaan tunnetaan ja tietävä ihminen seisoo korkeammalla asteella kuin uskova. Kun epäusko tarttuu kansaan ennenkuin korvausta on saatavissa, on se tosin epäilyttävä asia, mutta kuitenkin vain murroskaudelle. Jos katseemme voisi ulottua kauvas yli tämän murroskauden, vaikenisivat valitukset aikamme epäuskosta.

Nykyään kärsii juuri meidän kuolemattomuusongelmamme enimmin uusaikaisesta epäuskosta. Vakaumus tähän saakka tunnustettujen todistusten kelpaamattomuudesta on jo joukkoilmiö; ja niin kauvan kun pätevämmät, kumoamattomat todistukset kuolemattomuudesta eivät ole tunkeneet kansaan, heittävät nämä ulos lapsen kylpyveden mukana ja täyttävät tyhjän paikan materialismilla. Niinpä on meidän päivinämme työmiespiireissä enimmän luettuja kirjoja Büchnerin "Voima ja aine". Tässä on epäilemättä suuri vaara tarjolla. Tämä vaara tajutaan ja kirkko tietää käyttää hyödykseen huolestunutta mielialaa. Sammuttaakseen paloöljy valkeata se tarjoaa valtiolle vihkivettä. Tästä on meidän päivinämme syntynyt sellaisia ilmiöitä kuin Preussin ,koulureformiehdotus. Jotta saataisiin joukot jälleen uskomaan turvaudutaan koulun apuun. Luullaan siis, että voidaan ilman mitään muuta pyyhkäistä pois meidän vuosisadaltamme, joka tahtoo astua uskosta tietämiseen, sen luonteenomainen leimamerkki. Joukot täytyy saada jälleen uskovaisiksi, ja tätä tarkoitusta varten täytyy tieteen alistua uskolle alamaiseksi. Tällä tavattomalla vaatimuksellaan on kirkko tähän saakka saavuttanut ainoastaan sen, että epäusko on kasvamistaan kasvanut, ja selvää on, ettei se tätä tietä vastaisuudessakaan voi muuta saavuttaa. Jos sana kehitys pitää paikkansa niin hyvin historiaan kuin biologiaan nähden, niin kirkko, joka korottaa prinsiipiksi uskonnon kykenemättömyyden kehitykseen ja sen kirjaimellisesti tulkittujen opinkappaleiden ijankaikkisen pätevyyden, voi vain täten kadottaa valtaansa. Kirkko ei voi päästä voitolle tieteestä, joka asettaa kirkon "sinun pitää uskoa" vastaan oman käskynsä "minä tahdon tietää". Ainoastaan sellaisella metafysiikalla, joka perusaatteen kannalta tunnustaa ihmiskunnan henkisen kehityksen ja kykenee antamaan aatteilleen kokemustodisteiden varman pohjan, on mahdollisuus päästä tunkeutumaan joukkoihin ja karkoittaa heistä materialismin oppi. Koska luonnontiede on tyydyttänyt tämän vaatimuksen, on se tunkeutunut joukkoihin ja tästä pitäen he asettavat tämän vaatimuksen joka metafysiikalle. Sanalla sanoen: ihmiskunta kasvaa yhä enemmän ja enemmän pois ilmestysuskosta, spekulatiivinen metafysiikka on aina pysyvä kaviarina kansalle, ja joukot voidaan kääntää ainoastaan sellaiseen metafysiikkaan, joka on heittänyt luotaan dogmatismin paheet ja omistanut luonnontieteellisen tiedon edut.

Tällaiset edut tarjoaa nyt se maailmankäsitys, joka — rakentaen salaisten tieteitten pohjalle — ojentaa tuntosarvensa metafyysillisen alaan saakka. Selvää on siis, että uusiaikaisella mystiikalla on kaikki edellytykset voittaa joukot puolelleen silloin kun sen kamppailu kirkon kanssa alkaa. Meidänkin työmiespiireissämme on jo sivistyksen tarve herännyt. He tietävät varsin hyvin, että pysyvän voiton saavuttaa ainoastaan se puolue, joka taistelee totuuden puolesta. Nyt tulee kirkko ja väittää, että hän juuri omistaakin totuuden, ja tarjoaa — uskonsääntöjä, joita tiedon kasvaessa on yhä vaikeampi uskoa, joita jo latinakoulun oppilas alkaa epäillä ja jotka ylioppilas viimeiseen rippeesen saakka nakkaa järveen. Uusaikainen mystiikka tekee aivan päinvastoin. Se ei vaadi uskomaan, vaan tutkimaan. Se tarjoaa maailmankäsityksen, joka tutkiessa muuttuu yhä todenmukaisemmaksi ja vihdoin muodostuu varmaksi tieteelliseksi vakuutukseksi, tiedoksi. Mystiikan ei tarvitse peljätä tutkimista, se kehoittaa siihen. Niin, vieläpä enemmänkin; se kehoittaa kokeilemaan ja tietää varmuudella, että jokaisesta, joka tätä neuvoa seuraa, tulee tämän uuden maailmankäsityksen puolustaja. Tällaisen maailmankäsityksen täytyy välttämättä voittaa yhä enemmän alaa kansassa. Kirkko ei mahda mitään sellaiselle vastustajalle. Se, joka vaatii "järjen uhraamista", ei pysty kilpailemaan maailmankäsityksen kanssa, joka vaatii järjen käyttämistä, niin, kehoittaapa tekemään kokeita ja odottaa niistä yhä uusia, todisteita.

Nyt tulee tähän vielä lisäksi, että valtiolla ja sen, todellista etua, sen elämänkelpoisuutta huolehtivalla kirkolla olisi syytä edistää sellaista liikettä, joka lakaisee pois materialismin ja elvyttää jälleen eloon metafysiikan uskon. Jos tämä metafysiikka sitäpaitse niin tärkeässä kohdassa kuin kuolemattomuuden kysymyksessä on samaa mieltä uskonnon kanssa ja voi antaa todisteita kuolemattomuudesta, jotavastoin kirkolla ei sellaisia todisteita ole, niin olisihan tämä uskonnolle suuri voitto, jonka rinnalla ei tule kysymykseen vaikka toiset osat katolisesta tahi protestantisesta oikeaoppisuudesta hajoaisivatkin kappaleihin.