MISTÄ TULEN, MIHIN MENEN?
Missä suhteessa ihminen on arvoitus? Ainakin siinä määrin, että fysiologia ja fysiologinen sielutiede vielä ovat keskeneräisiä tieteitä. Mutta me emme tule tässä puhumaan niin paljon siitä, vaan toisesta kysymyksestä, joka kuitenkin jäisi jäljelle, vaikka nämäkin tieteet olisivat jo päätetyt. Olisipa erittäin mieltä kiinnittävää, jos nyt jo tarkalleen tietäisimme, mitä ihminen fyysisessä suhteessa on; mutta sittenkään emme olisi selvillä pääkysymyksistä: mistä me tulemme? mitä varten elämme? kuhun menemme?
Saattaisi tosin sanoa — ja usea sanookin — ettei näitä kysymyksiä yleensä ole olemassa, mutta seuraavasta käy selville, että ne epäilemättä ovat. Ja jos ne kerran ovat olemassa, vaativat ne välttämättömästi ratkaisuaan ja useammastakin syystä, joista yksistään jo meidän itsekkyytemme pitäisi kehoittaa meitä miettimään tilaamme. Täytyy sitäpaitsi pitää tieteellisenä häpeänä sitä seikkaa, ettei ihminen, joka kuitenkin on tämän maallisen luomakunnan huippu, edes ole päässyt selville omasta itsestään. Meillä on, mitä eläimillä ei ole — itsetajunta. Mutta siitä meidän ei kannata paljoa kerskailla niin kauvan kuin oma olemassaolomme on meille arvoitus.
Mutta mistä se johtuu, että meidän tajuntamme on liian heikko valo valaisemaan olemisemme arvoitusta? Voidaksemme vastata tähän kysymykseen, täytyy meidän palata olemisemme alkusyyhyn; mutta silloinpa seisommekin kohta kolmen jyrkästi vastakkaisen näkökannan edessä: materialistisen, panteistisen ja mystillisen.
Materialistisen käsityksen mukaan alkaa meidän olemisemme syntyessä ja on meidän tajuntamme heikko valovoima siis biologisesti ja fysiologisesti selitettävä. Maallinen, kuollut ja sokea aine kehittyy muka aivan itsestään — elkäähän kysykö: kuinka? — aina käsitykseen ja tajuntaan saakka, kohoten yhä biologisessa muodostumisessa; mutta tähän päivään saakka saavutettu kehitysmäärä ei riitä vielä selittämään ihmisolennon arvoitusta. Panteistinen käsitys antaa meidän syntyä metafyysillisestä maailmanaineksesta, joka tosin myöskin on sokea, mutta jolla kuitenkin on tarvetta oppia tuntemaan itsensä ja panee tätä tarkoitusta varten maailman luomisen toimeen. Tämä Jumalan itsehuomio saavuttaa nykyään korkeimman asteensa ihmisaivoissa, mutta paha vain osoittautuu valo vielä liian vähäiseksi. Toisin mystillinen näkökanta! Tämän mukaan ei syntymä ole meidän olemisemme alku, vaan olemme me ennen tätä maallista elämää viettäneet aivan toista individualista elämää, jonka kuitenkin syntymässä unohdamme. Siten olisi itsetietoisuutemme heikkous selitettävissä sen heikontumisen kautta meidän syntymähetkellämme.
Verratessamme näitä kolmea käsityskantaa toisiinsa, sanonee ehkä moni, että materialistinen on otaksuttava ja selvä, panteistinen vaikeampi käsittää ja jokseenkin hämärä, vaan mystillinen tykkänään mahdoton ajatella ja aivan himmeä. Mutta niin on vain näennäisesti, todellisuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Materialismi on tosin selvä, mutta ainoastaan siksi, että se on pintapuolinen, että se yleensä luopuu metafyysillisestä tutkiskelemisesta. Panteismi on paljon syvempi, mutta on sillä se haitta, ettei sitä koskaan voida todistaa tosiseikoilla; vaan täytyy sen pysyä pelkkänä mietiskelynä. Sitävastoin on juuri tuo näennäisesti niin epäselvä mystillinen käsitys todellisuudessa selvä olematta pintapuolinen, ja kun se sitäpaitsi voidaan todistaa kokemuksen tuloksilla, olisi se jo aikaa sitte tunnustettu, jos näihin tuloksiin olisi pantu huomiota.
Näistä tosiasioista me nyt tahdomme puhua. Mutta ennen sitä me tahdomme vertauksen avulla tutustuttaa lukijamme mystilliseen käsityskantaan ja osoittaa, että meidän tajuntamme heikkous itse asiassa voi olla syntymässä tapahtuneen heikkenemisen tulos. Tämä vertaus ei tosin selitä itse muutosta, mutta todistaa ainakin sen psykologisen mahdollisuuden.
Kuvitelkaamme seuraava tapaus: Tyynellä merellä purjehtivalla aluksella vaivutetaan laivamies hypnotiseen uneen ja annetaan hänelle käsky nukkua iltaan saakka, mutta herätä sitte ilman vähintäkään muistoa menneisyydestään. Tämä käsky hänelle annettua, kannetaan laivamies venheesen ja soudetaan pienelle saarelle valtameressä, jonka tapahduttua alus täysin purjein purjehtii tiehensä.
Herättyään on tämä laivamies täydellisesti vastasyntyneen ihmisen kaltainen, sillä eroituksella vain, että hän on tullut maailmaan täysiikäisenä, kypsyneellä järjellä varustettuna ihmisenä; hän alkaa elämänsä miehenä. Mutta turhaan hän koettaa muistella, kuka hän on ja miten hän on tullut tämän hänelle tuiki tuntemattoman luonnon keskelle. Ilman vähintäkään muistoa entisestä elämästään hän hämmästyy, jopa peljästyykin itseään ja seutua, missä on herännyt, siinä määrin, että hänestä pian saattaisi tulla raskasmielinen.
Niin kauvas kuin hänen silmänsä kantaa, leviää valtameri — näky, jota hän ei luule koskaan ennen nähneensä. Hän katsahtaa maalle päin tunteakseen paikkoja, mutta kaikki on hänelle yhtä vierasta. Hän ei voi muistaa koskaan nähneensä tämänkaltaisia kappaleita — kasvia ja eläimiä, vuoria ja pilviä, jotka kiitävät niiden yli. Vihdoin hän myöskin saa nähdä kaltaisiaan olentoja. Hän rientää heitä kohti saadakseen heiltä selitystä. Mutta nämä ovat samassa käsittämättömässä asemassa. He eivät tiedä ketä ovat tahi mistä he ovat tulleet.