Näin ihmeellisessä asemassa olevat ihmiset saattaisivat nääntyä mietiskelyihin itsestään ja saarestaan, mutta kaikki mietiskely ja keskenäinen kyseleminen ei selvittäisi pulmaa. Syvällä ihmettelemisellä ja suurimmalla ihastuksella he katselisivat — ikäänkuin heille uutta näytelmää — laskevaa aurinkoa, joka valaa kultaisen valosillan yli valtameren, ja rajaton olisi heidän hämmästyksensä tuhansien tähtien syttyessä illan taivaalla.
Aikaa voittain tosin aineelliset tarpeet haihduttaisivat heidän mietiskelyjään. Nälkä ja jano, väsymys ja uni vaativat tyydyttämistä. Sade ja kylmyys pakoittavat heitä etsimään kattoa suojakseen. Ja niinpä alettaisiin tällä saarella viettää ihmeellisintä Robinsonin elämää. — Robinson vei kuitenkin mukanaan saarelle muistot sivistysoloista, vaan meidän saarelaistemme täytyisi ajatella ja keksiä kaikki uudesta.
Meidän ei ole tarvis pitemmältä jatkaa tätä kuvausta. Eikä tässä ole kysymys siitä, voiko hypnotinen aivojen vaivuttaminen mennä niin pitkälle — onhan tämän tapaisia kokeita tehty — että unesta herääminen on aivan uudesta syntymisen kaltainen. Kaikessa tapauksessa minä en ole kertonut pelkkiä mielenjohteita; saari, josta tässä on puhe, on maa, sitä ympäröivä valtameri on maailman avaruus, saarella toisiaan kohtaavat olennot ovat ihmiset, ja heidän näyttelemänsä pitkä Robinsonin tarina on ihmiskunnan sivistyshistoria.
Todellakin! Jos me hiukan syvemmin katselemme omaa maallista tilaamme, huomaamme me, että vertaus noista saarelaisista soveltuu meihin joka kohdassa paitsi siinä, ettemme me herää kehittyneellä tajunnalla kypsinä olentoina, vaan kehittymättömällä tajunnalla avuttomina olentoina. Koska tämä on ainoa ero, riippuu ainoastaan tästä ainoasta asianhaarasta, että me käyttäydymme aivan toisella tavalla kuin nämä saarelaiset. He heräävät mietiskelevinä filosofeina, sillä filosofi on se, joka taitaa ihmetellä omaa olemistaan sekä maailman olemista. Me sitävastoin totumme lapsuudessamme siinä määrin kappaleiden näkemiseen ja omaan olemassa oloomme, että ne, herättämättä hämmästystämme, päinvastoin tuntuvat meistä aivan luonnollisilta asioilta. Kun meidän tajuntamme on kypsynyt, ei se tottumuksen tylsyttämänä enää kykene tuntemaan ihmettelyä ja niin me elämässämme tykkänään vaivumme käytännöllisiin huoliin. Usein ajattelevammat ihmiset tosin tulevat miettineeksi meidän tilamme käsittämättömyyttä, ja uskonnonsäätäjät ja filosofit selittävät nuo molemmat arvoitukset, maailma ja ihminen, meidän miettimisemme arvoisiksi, jopa tärkeimmiksi kysymyksiksi, joista ihmishenki saattaa aprikoida. Mutta heidän kokeensa saattaa meidät ajattelemaan tilaamme eivät ole koskaan tehneet syvää ja pysyväisempää vaikutusta pelkästään jo siitä syystä, etteivät he itsekään ole olleet yksimielisiä molempien arvoitusten ratkaisemisessa.
Tosin on aina ja kaikkialla ihmiskunnassa ellei selvästi niin kuitenkin himmeästi tunnettu, että ihminen ja hänen asemansa maailmassa on ihmeellistä ihmeellisempi. Ymmärrettävää on, ettei ihmiskunta konsanaan ole tahtonut uskoa, että me elämme tällä kosmillisella saarella tietämättä mistä me tulemme ja mihin menemme. Meidän halumme paremmin tutustua tähän saareemme osoittaa jo ei ainoastaan käytännöllisten tarpeiden tyydyttämistä, vaan myöskin objektiivista harrastusta ja toivetta voida kenties sitä tietä ratkaista oma arvoituksemme. Mutta uskonnon säätäjät ja filosofit vakuuttavat alati uudelleen, ettemme me koskaan pääse mihinkään selvyyteen pelkillä luonnontieteellisillä harhailuilla saarellamme, vaan että kaiken fysiikan takana on muuta, on metafysiikka, ja että me vasta sieltä löydämme arvoituksen ratkaisun.
Usein koittaa sivistyskausia, jolloin kaikilla tahoilla omistetaan usko metafysiikkaan, jopa voittaa se varmat muodot. Mutta aina tulee jälleen epäilyksen aikoja, jolloin epäillään ei ainoastaan näitä muotoja, vaan itse kysymystä. Silloin syntyy tuo kummallinen aivosairaus, jota Schopenhauer sanoo metafyysilliseksi tarvitsemattomuudeksi ja joka usein liikkuu kulkutaudin tavoin ja kestää kauan. Se mies, joka silloinkin säilyttää sen verran ihmettelemisen ja miettimisen kykyä, että pitää saarelaisten tilaa kummeksittavana, hän on muiden mielestä haaveksija ja itsensä kiusaaja. Materialistit ovat, niin sanoaksemme, ajatuksen filisteriä. He väittävät varmuudella, ettei mitään ole ollut ennen meidän saapumistamme saarelle ja ettei mitään enää seuraa meidän lähdettyämme täältä. Heidän mukaansa ei ole mitään ihmisen olemisen arvoitusta, sillä me olemme itsensä saaren tuote, tykkänään samaa ainetta kuin tämä. Omasta voimastaan on tämä aine muodostautunut orgaaniseksi aineeksi — samaten kuin parooni Münchhausen veti itsensä ylös suosta omasta niskapalmikostaan. Siten ovat yksin elämä ja ajatteleminenkin muodostuneet aineen ominaisuuksiksi.
Materialistille on maailma fysikaalinen ongelma, ihminen kemiallinen. Sitä ne tosin ovatkin, vaan se ei estä niitä samalla olemasta metafyysillisiä ongelmoita. Vaikkapa maailma voisi äärimmäistä kiintotähteä myöten tykkänään pienimmissäkin yksityisseikoissa selittää fysikaaliseksi arvoitukseksi, niin seisoisimme niin hämmästyttävien seikkojen edessä, että jokainen ajatteleva ihminen vasta silloin tulisi oikein huomaamaan metafyysillisen arvoituksen olemisen, samoin kuin eräs indialainen kuningas, joka hovissaan piti useita oppineita miehiä, jotka keräytyivät hänen luokseen keskustelemaan. He taisivat vallan erinomaisesti puhella kaikista asioista, sanoa mikä se ja se oli ja miksi se niin oli, vaan he eivät voineet kuitenkaan tyydyttää kuningasta. Tämä keskeytti aina lopuksi heidän keskustelunsa kysymyksellä: "niin, mutta miksikäs mitään on olemassa?" Ja tähän eivät oppineet taitaneet antaa vastausta.
Maailmassa materialisti näkee vain sen koneellisen puolen ja koska hän tuntee ainoastaan lainmukaisesti vaikuttavia voimia, on koko luonto hänestä nähden tarkoituksetonta ja päämäärätöntä leikkiä. Hänen mielestään ei maailmalla eikä meidän olemisellamme ole mitään tarkoitusta. Koneellinen lainmukaisuus ja järjetön tarkoituksettomuus ovat hänelle samoja käsitteitä. Tämä on materialismin perusaate, vaan myöskin sen perushairahdus, sillä saattaahan varsin hyvin saavuttaa tarkoituksia ja saavutetaankin usein lainmukaisen mekanismin kautta. Sellaisissa tapauksissa on tarkoituksellisuus sitä kieltämättömämpi ja sitä täydellisempi, kuta täydellisempi koneisto on. Taskukelloissamme, niin, jokaisessa mekanillisessa keksinnössä on mekanismi astunut tarkoituksen palvelukseen. Sama saattaa varsin hyvin olla maailmankin laita.
Luonnontieteellinen kappalten määritteleminen koskee ylipäätään vain niiden ulkopuolta, ei niiden olentoa. Goethen Faustin saattaa luonnontieteellisesti esitellä lumpuista valmistettuun paperiin ja painomusteeseen. Jonkun Mozartin ihanimmista aarioista voi luonnontieteellisesti selittää jaksoksi toisiaan seuraavia ilmaväreilyitä. Mutta Goethe ja Mozart eivät suinkaan tyytyisi moiseen selitykseen. Ja samoin eivät ajattelevammat henkilöt ole aikojen alusta tyytyneet luonnontieteelliseen maailman selitykseen. Maailma on aivan kieltämättä luonnontieteellinen ongelma, mutta samalla esteetillinen, eetillinen ja metafyysillinen. Tämän ovat kaikkina aikoina tunnustaneet ne, jotka ovat katsoneet pintaa syvemmälle.
Tosin on se osa työtä, jonka luonnontiede jättää suorittamatta, vaikein. Saarelaiset, joista alussa puhuimme, olisivat vielä varsin vähän tehneet asemansa selvittämiseksi, vaikka olisivat tutkineet läpi saarensa kuinkakin tarkasti. Mutta mitä maailmaan tulee, ei ihmiskunta ole vielä kerinnyt niinkään pitkälle.