Meidän tajuntamme eli ymmärryksemme on pilkkotyötä. Harjoittamamme kokemustieteet eivät ole läheskään päätetyt, ja saattaapa edeltäpäin sanoa, että uusia tieteenhaaroja ilmestyy alati. Ei voi siis, ainakaan tuonnemmaksi ollenkaan olla puhetta siitä, että meidän filosofiamme, meidän maailmankäsityksemme mitenkään vielä olisi loppuun suoritettu. Tämä on sitäkin vähemmin tapaus, kun juuri ne luonnontieteet, jotka maailmankäsityksen saavuttamiseksi ovat tärkeimmät, pääasiassa ovat meille oudot ja hämäräperäiset. Tähtitiede käsittää enimmin maailmaa ja on tieteistä kehittynein; mutta tuntemalla ainoastaan ulkonaisesti luonnon näyttämöä emme me ole filosofisessa suhteessa päässeet pitkälle; ja tähtiä katsellessamme me tunnemme vaikutuksia, jotka enemmin tahi vähemmin kuuluvat tunnepiiriin, mutta joista huolimatta maailma kuitenkin pysyy meille suurena kysymysmerkkinä. Jos jälleen käännämme katseemme maahan, olemme samalla asteella. Mineralogiassa esim. ollaan suurimmaksi osaksi selvillä, mutta filosofisessa suhteessa emme sillä paljoa voita. Biologia sitävastoin, joka tiede on verrattomasti tärkeämpi, vilisee arvoituksia. Mutta ihminen, korkein kaikista luonnon tosiasioista, on samalla arvoituksista suurin. Hän ei ole edes fysiologiselta puoleltaan täydellisesti selvä; mutta sielutiede, joka käsittelee hänen korkeimpia ominaisuuksiaan, on siinä määrin temmellyspaikkana eri näkökannoille, että mitä vastakkaisimmat käsitykset ihmisestä ovat vallalla. Toisista me olemme kasa kemiallisia aineksia, toisista Jumalan kuva.

Mutta koko filosofian kohtalo riippuu tavallaan psykologiasta. Sillä samoin kuin ihmisen voi ainoastaan hänen korkeimpien ominaisuuksiensa mukaan tyydyttävästi selittää, samaten voi luonnonkin ainoastaan selittää sen korkeimman luomuksen mukaan ja tämä on juuri ihminen, joka on ainakin meidän tuntemamme luonnon kukka. Sitä tieteilijää, joka tutkii metafysiikkaa, pääsemättä ensin perille psykologiassa, saattaa sentähden verrata kasvientutkijaan, joka selittäessään hedelmäpuuta jättää huomioon ottamatta sen hedelmän.

Luonnon tosiseikat eivät ole kaikki samasta arvosta maailmankäsitykselle ja ne ovat valitettavasti sitä hämärämmät kuta tärkeämpiä ne ovat. Kokeet ratkaista maailman ongelmaa täytyy meidän sentähden siirtää sinne, kunnes ensin olemme ratkaisseet ihmisen olemisen arvoituksen ja ennen, kaikkea sen psykologisen puolen, s.o. ihmissielun arvoituksen. Tätä ovat tosin jo ammoisista ajoista suurimmat henget koettaneet ratkaista; mutta miten vähän vielä on voitettu, osoittaa se seikka, että vastakohta materialismin ja spiritualismin välillä on vielä yhtä jyrkkä kuin ennen muinoin, niin, vieläpä jyrkempikin syystä että molemmat puolueet ovat yhä visummin muodostelleet perustelunsa ja väitesanansa. Siitä, että tuo pitkäaikainen taistelu ei ole tuottanut mitään hedelmiä, on moni epäilijä tullut siihen johtopäätökseen, että sielu on ratkaisematon ongelma, josta saattaa sanoa ei ainoastaan: "me emme tiedä", vaan "me emme tule koskaan tietämään".

Pitääkö meidän siis nakata kirves mereen? Ei, sitä en usko. Vasta silloin olisi paikallaan tykkänään luopua arvoituksen selvittämisestä, kun voitaisiin näyttää, että selitystä on etsitty oikealta suunnalta ja tyhjennetty jo kaikki apuneuvot. Mutta niin pian kun osoitetaan — ja se on tapahtuva tässä kirjasessa — että on astuttu väärälle tolalle eikä vielä laisinkaan koeteltu tärkeintä apuneuvoa ongelman ratkaisemiseksi, me pudistamme päältämme nykyisen velttouden ja ryhdymme uudella rohkeudella tutkimustyöhön. Mutta täytyy jo tässä sanoa, että oikeata tietä osoittaessamme meidän käsityksemme siitä, että ihmisen tieto on ainoastaan pilkkotyötä, tulee saamaan vihiä syvemmän perustuksen. Mutta vaikka näkyykin, että ongelma on paljoa syvemmällä kuin tähän saakka olemme aavistaneet, niin olemme me kuitenkin siinä suhteessa edellä edeltäjistämme, että on ainakin käyvä selville mihin vipu asetetaan.

Varsin ymmärrettävästi sielun kysymystä ratkaistaessa otettiin lähtökohdaksi se mitä ihmisestä tiedämme, tahi toisin sanoin, tutkittiin ihmisellisen ymmärryksen sisältö ja etsittiin sieltä sielua. Pidettiin päivän selvänä asiana, että sielunoppi ja ymmärryksen tutkiminen ovat sama asia. Ja kuitenkin oli tämä todistamaton arvelu.

Saattoihan tapahtua — ainakaan ei logiikka vastusta tätä otaksumaa — ettei sielu olekaan löydettävänä meidän tajunnassamme, ettei meidän tietomme omasta itsestämme yleensä valaisekaan meidän olentomme pohjia. Mutta on myöskin mahdollista, että se tosiasioiden aineisto, jonka perustalle sielunoppi on rakennettava, on riittämättömästi tarkasteltu, että juuri ratkaisevat tosiseikat on syrjäytetty.

Ei ole vaikea asia näyttää toteen, että kummatkin nämä arvelut ovat paikallaan. On etsitty sielua väärästä paikasta ja oikealla kohti on jätetty huomioon ottamatta juuri ne tosiseikat, jotka ratkaisevat asian.

Kieltämätöntä on, ettei sielu asusta meidän ymmärryksessämme vaan sen ulkopuolella, että sielunoppi jo lähtökohdassaan oli harhateillä. Sillä mitä on meidän itsetajuntamme? Nähtävästi ainoastaan erikoishaara tajunnasta eli ymmärryksestä, josta se ei eroa aistimen kautta, vaan siinä mihin se kohdistuu. Itsetajunta on sisäänpäin, meidän omaan itseemme suunnattu tajunta. Mutta mitä tajunta on? Se on biologinen kehitystuote. Biologia osoittaa, että tajunnan kehitys kulkee rinnakkain elimistön kasvamisen ja kehittymisen kanssa. Monimutkaisin elävä olento, ihminen, omistaa myöskin kehittyneimmän ymmärryksen eli tajunnan. Vaan ei ole edes ihmisenkään tajunta täydellinen. Se ei tajua sitä esinettä, johon se on kohdistettu, nim. maailmaa. Se jää siitä jäljelle käsin. Tähtitaivaan katseleminen opettaa jo meille, että meidän tietomme on sen rinnalla, jota emme tiedä, ikäänkuin pisara meressä. Ainoastaan vähäinen osa siitä, mitä maailmassa on, joutuu meidän aistiemme kautta meidän ymmärrykseemme. Meidän aistimme ovat rajoitetut ei ainoastaan lukuun nähden, vaan jokainen eri aistin myöskin kelpoisuutensa suhteen. Meidän silmämme on luotu havaitsemaan vain seitsenvärisen spektrumin, taivaankaaren värit. Mutta spektrumin värit ulottuvat molemmin puolin tuntemattomiin saakka. On heleänpunaisia ja on heleänpunasinervia säteitä, joiden näkyminen ihmissilmälle riippuu liian monilukuisista ja liian vähälukuisista ilmaväreilyistä. Nämä säteet voi nähdä fysikaalisten koneiden avulla, mitkä ovat tunteellisemmat kuin ihmissilmän näkökalvo. Samalla tapaa ovat kaikki meidän aistimemme rajoitetut. Ilmavärähdykset, jotka johtuvat vähemmästä kuin 30, ja enemmästä kuin 24,000 pyörähdyksestä sekunnissa, eivät tuota ääntä.

Luonnossa on vielä voimia, joita ei ihminen käsitä ennenkuin ne muutetaan muiksi voimiksi. Magneettisille ja sähkövaikutuksille me emme ole herkkiä. Mutta lopuksi täytyy myöskin mainita, ettemme me yleensä tunne objektiivisiä luonnonliikkeitä, vaan ainoastaan niiden vaikutuksen meihin; me emme havaitse eetterivärähdyksiä, vaan valoa, emme ilmavärähdyksiä, vaan ääniä. Meillä on siten käsityksessämme väärennetty kuva maailmasta. Mutta tämä ei estä meitä käytännöllisessä suhteessa edistymästä, sillä tämä väärennys ei ole yksilöllinen ja se tapahtuu luonnonmukaisella tavalla.

Nämä ovat pelkkiä lauseita, jotka luonnontiede on tarkoilleen todistanut. Luonnontiede yksistään riittää siis jo vastustamaan materialismia. Materialismi seisoo ja kaatuu sen väitteen kera, että ainoastaan aistillinen maailma on todellista. Meillä on viisi aistinta; siis — päättää materialismi — on meillä myöskin viisi aineellista ominaisuutta. Mutta tällaisten johtopäätösten mukaan me saattaisimme yhtä hyvin sanoa: ei ole aurinkoa, koska maailmassa on sokeita. Luonnontieteenä on materialismi itse osoittanut, että maailma ulettuu kauemmaksi kuin meidän aistimemme. Se on turmellut oman perustuksensa; se on sahannut poikki oksan, jolla itse istui. Mutta filosofiana se väittää vielä sillä istuvansa. Materialismilla ei siis ole mitään oikeutta sanoa itseään maailmankäsitykseksi. Sellaiseksi se ei riitä ja on suuruuden hulluutta, että se sanoo itseään filosofiaksi. Ainoastaan yhtenä tiedon haarana se on oikeutettu; muuten on se maailma, joka on sen tutkimisen esineenä, luulomaailma ja on selvä erehdys rakentaa sille maailmankäsitys. Todellinen maailma on sekä ominaisuuksiinsa että laajuuteensa nähden aivan toinen kuin materialismin tuntema maailma, ja ainoastaan todellinen maailma voi olla filosofian esineenä.