Mitä on sanottu tajunnasta, ettei se pysty kohteesensa, täytyy vielä suuremmalla syyllä pitää paikkansa itsetajunnan suhteen. Ensiksikin on itsetajunnan kohde paljoa vaikeampi käsittää kuin mikään tunnetussa maailmassa. Vielä on tajunnalla takanaan pitkä biologinen kehityskausi, joka kenties jo muodostaa jokseenkin korkealla olevan astimen tikapuissa. Ihmisessä vasta on kysymys itsetajunnasta tahi ainakin varsinaisesta itsensä tuntemisesta. Se on siis ensimäinen astin tikapuissa, ensimäinen yritys. Sitä todenmukaisempaa on sentähden, ettei se tyhjennä sitä olentoa, johon se kohdistuu, itseämme. Mutta silläpä on tuomio langetettu siitä sielutieteestä, joka tahtoo rajoittua vain itsetajunnan tutkimiseen. Se vastustaa kehitysoppia ja selvää on, ettei arvoitusta voi tätä tietä ratkaista.
Itsetajunta ei valaise edes täydellisesti meidän olentomme fyysillistä puolta. Samoin kuin meidän havaintokynnyksemme eroittaa meidät tapahtumista meitä ympäröivässä luonnossa, samoin se eroittaa meidät tapahtumista meissä itsessämme. Elimelliset toiminnat — kasvaminen, ravitseminen, ruuansulatus, sydämen toiminta y.m. — tapahtuvat terveessä ruumiissa meidän huomaamattamme. Vanhan sielunopin mukaan nämä toiminnat kuuluisivat sentähden meidän olennollemme vieraasen aineesen, johonka sielu olisi selittämättömän sattuman oikusta kiinnitetty. Mutta saattaisihan tapahtua, että nämä elimelliset toiminnat kuuluisivat, lainmukaisuudestaan huolimatta, meidän omaan olentoomme. Meidän tarvitsee vain luopua siitä väärästä luulosta, että sielu on tajunnassa. Voisihan sielu myöskin olla eloa antava ja järjestävä prinsiippi ja silloin ei elimellisten toimintojen huomaamattomuus vielä olisi todistus siitä, että niillä on vieras lähde Jos sielu pitäisi niistäkin huolta, silloin olisi ihminen yhdenmukaisella tavalla selitetty.
Puhtaasti psykologisissa toiminnoissammekaan, niinkuin tunteissa, ajatuksissa ja tahdon liikenteissä, me emme vielä pääse sielumme koko olennon perille. Materialistit väittävät yksin näissäkin toiminnoissa ainoastaan meidän ruumiimme koko olennon ilmenevän eli että ajatuksetkin ja tunteet ainoastaan ovat ruumiin toimintoja. On tosin epäjohdonmukaista — vaikka materialisteilla varsin tavallista — muuttaa sen ohella sentähdeksi, vaan kieltämätöntä on kuitenkin, että ajatukset ja tunteet ovat yhdistetyt ruumiillisiin elimiin, että ne kulkevat rinnan ruumiillisten tilojen kanssa. Juuri siitä seikasta johtuu materialismin valhekoreus, joka tästä rinnan kulkemisesta päättää, ettei sielua ole olemassa. Mutta tähän riitakykymykseen ei meidän ole lainkaan tarvis kajota. Riita siitä, sisältääkö tämä riippuvaisuus ainoastaan yhdysjärjestämisen suhteen — kuten spiritualistit sanovat — tahi syyn suhteen — kuten materialistit väittävät — on yhtä vanha kuin sielutiede itse. Mutta me voimme tykkänään jättää sen syrjään, sillä me johdamme todistuksen sielun olemassa olosta aivan toisista, paljon varmemmista tosiseikoista, sellaisista nimittäin, joiden suhteen ei voi olla kysymystäkään ruumiillisista elimistä riippumisesta.
Tähän saakka sanottuun voimme liittää lauseen: sielu ei ole sen piirin sisällä, jonka meidän itsetajuntamme valaisee, se on tajuamattomassa, ei sitä voi siitä vetää esille; sielun kysymys täytyy sentähden siirtää tuonnemmaksi kunnes itsetajuntamme on biologisesti syventynyt. Mutta niin huono ei asianlaita sentään ole. Vaikka meidän sielumme toiminnat itse tapahtumaan nähden ovatkin meille tuntemattomat, niin kuuluu tämän tapahtuman tuloksista paljon meidän tajuntamme piiriin, kuten kohta tulemme näkemään. Sieluelämämme suhteen on jokseenkin säännöllinen ilmiö että tajuamaton tila ja tajuaminen vuorottelevat. Neron luovassa toiminnassa me jo näemme aistillisen tajunnan verhoamista, mutta hypnotismissa sen täydellistä alistamista sellaisten ilmiöiden ehtona, jotka kuuluvat tajuamattoman piiriin. Lisätodisteena tähän vastakohtaan on muistiton herääminen.
Tämä vastakohta todistaa nyt kieltämättä meidän sieluelämämme dualismia, ja siten me joudumme oitis sen tärkeän kysymyksen eteen, onko tässä nyt kysymys kaksinaisuudesta aivoelämässä vaiko kenties kaksinaisuudesta aivoissa ja sielussa. Edellisessä tapauksessa meillä olisi tekemistä kaksois-minän kanssa, jonka molemmat puoliskot fysiologinen sielutiede ympäröisi. Jälkimäisessä tapauksessa sitävastoin meidän täytyy tunnustaa se määrittely ihmisestä, jonka Kant jo sata vuotta sitte lausui: yksi olento, johon kuuluu kaksi personaa. Toinen näistä personista olisi siis fysiologista laatua. Jos nyt tämä määrittely on oikea, riippuu tykkänään siitä, onko kaikki sieluntoiminta sidottu aivoelämään vai voiko tajuamattomasta houkutella esille sellaistakin toimintaa, joka on laadultaan tykkänään erilaista kuin se toiminta, joka on aivoihin sidottu, ja jota varten sentähden täytyy otaksua löytyvän eri elin. Viimemainitussa tapauksessa vasta me tajuamattomassa löydämme sielun.
Kantin määrittely ihmisestä on jäänyt vaikutuksetta sielutieteesen syystä että tiede on anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt sen tosiseikkain ainevaraston, joka on tämän määrittelyn perustus ja joka valitettavasti oli Kantin ajalla tuntematon. Nämä tosiseikat, joista tässä on kysymys, ovat salaisten tieteiden tutkimusesine, joita tieteitä kuten tunnettua vielä meidänkin päivinämme kohdellaan lapsipuolen tavoin.
Ettei sielun kysymystä ole voitu ratkaista, riippuu siis itse teossa molemmista yllämainituista asianhaaroista; ensinnäkin on sielua etsitty väärästä paikasta, tajunnasta eikä tajuamattomasta. Toiseksi on, kun — ja tämäkin vasta viime aikoina — tajuamaton vedettiin tutkimuksen piiriin, oikealla paikalla mainittu väärät tosiasiat, nimittäin ne, jotka todistavat tajuamattoman aivoelämän olemassa olon, vaan ei niitä, jotka näyttävät toteen, että on olemassa sieluelämä aivoelämän rinnalla.
Joka tunnustaa salaisten tieteiden tosiseikat, johtuu siis jälleen Kantin määrittelyyn ihmisestä. Hän ei hyväksy niitä vapaaehtoisesti, vaan pakosta. Hän sanoo silloin — minkä salaiset tieteet todistavat —, että meidän maalliselle tajunnallemme sieluelämämme on tajuamattomassa, vaan ettei sielu suinkaan ole tajuamaton, että sen toiminta vuoroittelee tajutun toiminnan kanssa, että nämä toiminnat laadulleen tykkänään eroavat tajutuista, ja että ne jälleen käyvät meille tajuamattomiksi aistillisen tajuntamme palatessa.
Sillä on meidän olentomme kaksinaisuus tunnustettu, sielun ja aivojen — joiden monistinen ratkaisu vielä on tekemättä — eikä ainoastaan kaksinaisuus aivoelämässä. Aistimiin ja aivoon sidotulle tajunnalle olisi siis ainoastaan toinen puolisko meidän olennostamme — sen maallinen puoli — havaittavissa. Mutta tästä täytyy eroittaa toinen olennon puolisko, jota toistaiseksi saattaa pitää yliaistillisena.
Siten sielu on tosiasiassa paljoa syvemmällä kuin tähän saakka on otaksuttu ja havaitsee, että todellinen sielutiede vielä on kirjoittamatta. Mutta ainakin sen me nyt tiedämme, mistä sielu on etsittävä, ja on meillä toivoa voida päättää sen olemassaolosta ja laadusta sellaisten toimintojen perusteella, jotka epäilemättä kuuluvat ainoastaan sille, jotka eivät ole sidotut mihinkään ruumiilliseen elimeen ja joista materialistisen nalkuttajan täytyy pysyä loitolla. Sinänsä tämä sieluoppi, jonka peruspiirteet Kant on vetänyt, näyttää aivan mahdottomalta yritykseltä. Vaan jos otamme huomioon tosiasiat, joille se on rakennettava, on käyvä selville, että tällä uudella sielutieteellä on ei ainoastaan suuremmat toiveet päästä päämääränsä perille kuin vanhalla, vaan että yleensä ainoastaan hän voi sen saavuttaa.