Salaiset tieteet vasta voivat siis luoda Aristoteleen mieleisen sieluopin. Sielu tosin on tajuamattomassa; vaan luonnottomissa tiloissa, jolloin ruumiillinen elämä on lannistettu, se osaksi astuu esille kätköstään. On siis ainoastaan vain luulo, että me elämänajallamme vietämme vain aineellista elämää ja vasta kuolemassa jälleen tulemme osallisiksi sielullisesta elämästä. Ollen kaksoisolento ihminen ennemminkin viettää yhtäaikaa molempia näitä elämiä ja tämä yhdistys se juuri on, kuten jo Augustinus sanoo, varsinainen arvoitus. "Sitä tapaa, jolla henki on yhdistetty ruumiisen, eivät ihmiset voi käsittää ja kuitenkin tämä on ihminen."[20] "Ihminen, sanoo Pascal, "on ihmeellisin olento luomakunnassa. Hän ei voi käsittää mitä ruumis on, vielä vähemmin mitä henki on ja kaikista vähimmin, mitenkä henki voi olla ruumiiseen yhdistetty; tämä on vaikeuden ylin huippu; ja kuitenkin se juuri on hänen olentonsa." Mutta tätä vaikeutta ei ole paljoa tunnettu niin kauvan kun sielua etsittiin tajuntaa tutkimalla, kun luultiin, että ihmisellinen olemisarvoitus koskee ainoastaan elimellisen aineen yhdistymistä elämän, käsityksen ja tajunnan kanssa. Mutta salaiset tieteet näyttävät, että ihmisellisen olemisen arvoitus on paljoa syvemmällä. Tässä on kysymys transcendentaalisen subjektin yhdistymisestä aineelliseen ruumiisen, kahdesta aivan erinkaltaisesta ja kuitenkin samanaikuisesta olemismuodosta, joista toinen toimii tykkänään ulkopuolella meidän aistillista tajuntaamme ja ilmaisee ruumiillisuudesta riippumatonta tietämistä ja toimimista. Sellainen yhdistyminen näyttää ensi silmäyksellä paljo enemmän johtavan dualistiseen sieluoppiin kuin jos olisi vastattavana vain siihen kysymykseen miten elimellinen aines on herännyt aistilliseen tajuntaan, mutta me kartamme dualismin ja edistämme ensinmainitun paljoa salaperäisemmän yhdistymisen tekemällä sielun ruumiin järjestäväksi prinsiipiksi. Tämä ei tapahdu omavaltaisesti, vaan todistavat salaisten tieteitten tosiasiat, että me ihmiset olemme yliaistillisen individuaalisen prinsiipin aineellinen kuvio. Kuoleman jälkeen näkyy vihdoinkin, että sielu on eloa-antava ja järjestävä sielu, sillä sielusta eroitettu ruumis kadottaa järjestyksensä ja hajoaa alkuaineisinsa.

Materialismi sekoittaa siis jälleen syyn ja ehdot tahtoessaan selittää elämän ja järjestymisen itse aineesta. Materia eli aine ei ole meidän elämämme syy, vaikka kyllä aineellisen olemassaolon itsestään ymmärrettävä ehto. Materialismi ratkaisee siis ainoastaan näennäisesti ihmisolennon arvoituksen, syrjäyttäen varsinaisen ongelman. Spiritualistien vanha sielunoppi ei sitä niinikään ratkaise. Se sijoittaa sen väärään paikkaan, etsien sielua tajunnasta. Mutta siitä meitä luulisi voivan pidättää jo vähinkin ajatteleminen, sillä äidinkohdussa ei meillä ole tajuntaa ja syntymisen jälkeen tajunta kypsyy vasta vuosien kuluessa; kokonainen kolmas osa kuluu meidän elämästämme ilman tajuntaa ja koko elämämme ajan pysyy toinen puoli meidän toimintojamme — elimelliset — meille tajuamattomina. Koska me siten saatamme elää tajunnatta, niin täytyy meitä ylläpitävän voiman välttämättä olla eroitetun tajunnasta, s.o. sielun täytyy olla tajuamattomassa. Tämän ylläpitävän voiman me opimme tuntemaan hypnotismissa, mutta vielä enemmän somnambulismissa, muovailevana ja järjestävänä voimana sekä yhdistettynä transcendentaaliseen tajuntaan, joka ilmaisee paljo rikkaampia suhteita luontoon kuin aistillisella tajunnalla on. Siitä johtuvat korkeammat kyvyt ovat aina siihen määrään herättäneet okkultistien ihmettelyä, että he siitä päättivät ihmis-sielun olevan jumalallista alkua sekä kuolemattoman. "Kauvas vaikuttava, maagillinen voima", sanoo van Helmont, "on meidän etsittävä siinä osassa meitä, joka on jumalallisuuden kuva."[21] Okkultistit ovat siten antaneet kertomukselle ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi paljoa syvemmän merkityksen kuin sille tavallisesti annetaan. Jos nimittäin käsittää tämän näköisyyden koskevan maallista ihmistä, on Voltaire oikeassa sanoessaan: "Sitä pahempi Jumalalle, jos minä olen hänen näköisensä!"[22] Mutta okkultistit johtivat tämän näköisyyden transcendentaaliseen subjektiin. Niinpä lausuu van Helmont: "Minä sanon, että ihminen on järjellä varustettu eläin, mutta todellinen ihminen ei ole eläin, vaan Jumalan todellinen kuva."[23]

Maagillisiin kykyihin, joita ei voida selittää ruumiillisuudesta ja jotka siten edellyttävät ruumiillisuudesta eroitettua kannattajaa, sielua, okkultistit perustavat myöskin kuolemattomuuden todisteen. "Meidän sielussamme", sanoo Agrippa, "asuu kaikkeuden käsittävä tarkkanäköisyys, joka on ruumiin ja kuolevaisuuden pimeyden himmentämä ja heikontama, vaan joka kuoleman jälkeen, kun ruumiista eronnut sielu saavuttaa kuolemattomuuden, muuttuu täydelliseksi tiedoksi. Sentähden saa usein kuoleman läheisyydessä oleva ja vanhuuden heikontama ihminen tavattoman hengen valon, koska sielu silloin — vähemmin aistinten kahlitsemana ja jossain määrin jo ikäänkuin vapautettuna taakastaan ja lähempänä sitä seutua, mihin se on menevä — ei enää ole niin riippuva ruumiista kuin ennen."[24] Mutta nämä maagilliset sielun kyvyt eivät voisi koskaan tulla kokemuksen esineiksi, ellei meillä samalla haavaa olisi molemmat olemistavat — aineellinen ja transcendentaalinen. Jos transcendentaalinen subjekti kadottaisi syntymässä transcendentaalisen luontonsa ja vaihettaisi sen maalliseen, olisi maallinen elämä keskeytys transcendentaalisessa elämässä, jonka vasta kuolemassa takaisin voittaisimme, eikä silloin voisi olla olemassa somnambulismia vaikka tosin spiritismi. Sellainen otaksuma tukkeaisi meille tien salaisten tieteitten ja ihmisen olemisarvoituksen käsittämiseen, niin, silloin ei olisi mitään salaisia tieteitä spiritismiä paitsi. Okkultiset ilmiöt ovat mahdolliset ja ymmärrettävät ainoastaan sillä edellytyksellä, että meillä samalla haavaa on molemmat olemismuodot. Aivan mahdoton on se otaksuma, että me muuttuisimme niiden menettelyjen kautta, joilla me saatamme itsemme sekä muut huumaukseen, transcendentaalisiksi olennoiksi, jonka johdosta sitte maagilliset tiedon- ja tahdonvoimat ilmestyisivät. Me emme saata esim. otaksua, että sähköittäjä voisi hivelemisillä tehdä meidät kaukonäkeviksi. Mutta sen me voimme kyllä otaksua, että hän saattaa meidät aistilliseen tajuttomuuden tilaan ja että meissä, vaikka toimetonna, jo ennen sitä asuva transcendentaalinen tajunta silloin itsestään astuu esille toimettomuuden tilastaan. Molempain personain meidän subjektissamme — puhuaksemme Kantin kanssa — täytyy siis olla olemassa samalla haavaa, muutoin ei okkultismi olisi mahdollinen, ja transcendentaalinen tajunta sukeltaa ylös itsestään aistillisen tajunnan uuvuttua samoinkuin tähdet loistavat itsestään auringon sammuttua. Tähdet eivät synny vasta silloin — kuten vanhat aarialaiset uskoivat — vaan olivat ne jo olemassa yhtä haavaa auringon kanssa, jonka poistuttua ne kävivät optillisesti näkyviksi.

Tästä molempien olemistapojen samanaikaisuudesta riippuu siis, että me jo maallisen olemisemme piirissä voimme kohdata maagillisia voimia ja kykyjä, niin hyvin ne, jotka kuuluvat tiedon magiaan, yliluonnollinen tajunta esim. somnambulien kaukonäkemisessä, kuin nekin, jotka kuuluvat tahdon magiaan — maagillinen tahdon toiminta. Jälkimäinen saattaa esiintyä mustana, vahinkoa tuottavana magiana, kuten taika- ja noitailmiöissä, tahi valkoisena, hyväätekevänä magiana, kuten animaalisessa magnetismissa ja uskonnollisessa mystiikassa.

Okkultistit olivat aina selvillä siitä, että ihmisellä on samalla haavaa molemmat olemismuodot, maallinen ja transcendentaalinen. Mutta Kant on, vaikkei hänellä ollut käytettävänään tarvittavia tosiasiain aineksia, löytänyt totuuden aavistuksen tietä. Hän on, kuten olemme nähneet, lausunut sanoilla, joita ei saata väärin käsittää ja joille en minä vasta ole sellaista selitystä antanut, että me olemme jo täällä maan päällä eläessämme tietämättämme henkiä ja olemme yhteydessä toisten henkien kanssa. Mutta tosin me voimme ainoastaan silloin käsittää tämän Kantin mielipiteen, kun pysymme kiinni siinä, että toinen maailma on vain meidän käsityskynnyksemme toisella puolella, sillä jos se olisi toisessa paikassa kuin tässä maailmassa, niin meidän olentomme molemmat puoliskot eläisivät toisistaan eroitettuina paikan suhteen, toinen esim. Münchenin kaupungissa ja toinen jossain kaupungissa pilvien tuolla puolen. Sitä ei Kant ole tarkoittanut. Toinen maailma on hänelle vain maailma käsityskynnyksen takana. Tämän hän on lausunut näillä sanoilla, joista ei voida mitään pois selitellä: "Mutta kun sielu eroaa ruumiista, ei sillä enää ole sama aistillinen käsitys tästä maailmasta. Se ei käsitä maailmaa sellaisenaan kuin se näyttää, vaan sellaisena kuin se on. Siten on sielun eroaminen ruumiista aistillisen käsityksen muuttuminen henkiseksi käsitykseksi, ja tämä on toinen maailma. Toinen maailma ei siis ole toinen paikka, vaan ainoastaan toinen käsitys."[25] Kun Kant edelleen sanoo: "Yhtä vähän kuin empiirinen fysiikka kuuluu metafysiikkaan, yhtä vähän empiirinen sielutiede kuuluu metafysiikkaan"[26] niin luopuu hän näillä sanoilla kerrassaan sielun todisteen etsimisestä tajunnan analyseeraamisessa, s.o. hän sanoo, että sielu on tajuamattomassa ja että sen ainoastaan voi todistaa transcendentaalisen sielutieteen tosiasioista. Minä olen siis pitkin koko linjaa sopusoinnussa Kantin kanssa ja kun vastustajani väittävät minun käsittävän väärin Kantin sanat, täytyy minun otaksua, että he joko eivät ymmärrä saksankieltä tahi että heiltä puuttuu rehellisyyttä.

"Jokainen ihminen on — sanoo Svedenborg — sisäiselle olennolleen henki."[27] Niin, hän menee vielä pitemmälle: "Jokainen ihminen on vielä ruumiissa eläessäänkin henkeensä nähden henkien seurassa, vaikkei hän siitä mitään tiedä."[28] Sillä Svedenborg sanoo aivan samaa kuin Kant: "Kerran tullaan vielä toteen näyttämään, että ihmissielu on jo tässä elämässä eroamattomassa yhteydessä kaikkien henkimaailman aineettomien olentojen kanssa, että hän vuoroin vaikuttaa niihin ja vuoroin vastaanottaa niiltä vaikutuksia, mutta joista hän ihmisenä on tietämätön niin kauvan kun kaikki asiat ovat hyvin."[29] Myöhemmin kriitillisellä aikakaudellaan hän sanoo: "Paikat ovat ainoastaan ruumiillisten, vaan ei henkisten kappalten suhteita. Siten ei sielua — koska ei hänellä ole mitään paikkaa — voi nähdä koko ruumiillisessa maailmassa. Hänellä ei ole määrättyä paikkaa ruumiillisessa maailmassa, vaan on hän henkimaailmassa; hän on yhteydessä ja suhteissa muiden henkien kanssa."[30]

Näillä Kantin ja Svedenborgin sanoilla on se edellytys selvästi lausuttu, millä mystilliset ilmiöt yleensä ovat mahdolliset, s.o. millä ne saattavat tulla kokemuksen esineeksi. Yliaistillisesta maailmasta meillä saattaa olla tietoa ainoastaan jos itse olemme henkiä ja olemme yhteydessä toisten henkien kanssa. Nämä molemmat ehdot antavat meille johdonmukaisen jakoperusteen kaikille mystillisille ilmiöille: toiset ovat somnambulistisia, toiset spiritistisiä. Somnambulismissa me opimme tuntemaan oman henkemme, yhteytemme henkimaailman kanssa; spiritismissä opimme tuntemaan muita henkiä, henkimaailman yhteyttä meidän kanssamme. Uudenaikaisesti lausuttuna on siis Kantin mielipide se, että tietämättämme olemme sekä somnambuleja että medioita.

Tätä ei saatu umpimähkään kieltää, sillä meidän aistillinen tajuntamme ei voi ensinkään tietää, mitä tajuamattomassa on. Kaikki riippuu siis siitä kokemuksesta, ovatko kenties nämä tajuamattomat suhteet meiltä poikkeustapauksessa tajutut. Mutta jotta tämä saattaisi tapahtua, täytyy molempien olemismuotojen yhtäaikaisuuteen liittyä vielä yksi ehto: transcendentaalisten tietojen, jotka me somnambuleina aktiivisesti saavutamme tahi medioina passiivisesti vastaanotamme, täytyy muuttua meille tajutuiksi, s.o. niiden täytyy siirtyä aistilliseen tajuntaan laskemalla käsityskynnystä, joka on taitepintana molempien personain välillä meidän olemuksessamme. Käsityskynnyksen liikkuvaisuus on biolooginen tosiasia ja individuaalisen sieluelämän tosiasia ja se todistaa meidän olemuksemme molempien personain yhteyden. Toinen maailma samoinkuin meidän siihen kuuluva transcendentaalinen olentomme ovat vain käsityskynnyksen toisella puolella. Kynnyksen liikkuvaisuus todistaa edelleen, että somnambulismin ja spiritismin ilmiöiden täytyisi kuitenkin bioloogisessa tulevaisuudessa näyttäytyä, s.o. kynnystä vieläkin laskemalla, elleivät ne jo nyt, s.o. käsityskynnyksen nykyisellä laskemisasteella, olisi kokemuksen tosituloksia. Meidän päivinämme Kant siis havaitseisi empiirisesti vahvistetuksi sen, mitä hän aikoinaan aavisti. Ei mikään voi sentähden olla varmempaa kuin että Kant olisi spiritisti, jos hän nykyään eläisi, sillä mikäli sitä hänen aikanaan saattoi olla, oli Kant todellakin spiritisti.

Tosin uudenaikaisen valistuksen lipunkantajat vallan hermostuvat kuultuaan spiritismiä mainittavan. Mutta heillä ei ole vähintäkään syytä kadottaa tyyneyttään. Se ilmaisee enemmänkin vain käsityksen puutetta, kun yleensä luullaan voitavan vastustaa spiritismiä. Saattaa tietysti tahallaan väistää spiritismin tosiasioita eikä tietysti ketään väkisin viedä spiritistiseen istuntoon. Mutta spiritismin puolustaja voi johdonmukaisillakin perusteilla murtaa tämän vastustuksen ja saattaisipa osoittaa senkin, että itse luonnontiede on tietämättään todistanut spiritismin totuuden. Minä teen kummankin.

Ensinnäkin minä voisin viitata siihen, että me opimme somnambulismissa tuntemaan ruumiillisuudesta riippumattoman tiedon ja toiminnan, joiden kannattajaan, transcendentaaliseen subjektiin, mitkään ruumiilliset muutokset eivät vaikuta, niinpä ei siis kuolemakaan. Mutta jos se on kuolematon, seisomme me spiritismin edessä. Jos ihminen somnambulisessa tilassa näyttää olevansa henki, niin on hän luonnollisesti kuoltuaankin henki, ja sitten on vain ratkaistavana se, ala-arvoisempi kysymys, saattaako tämä ruumiista vapautettu henki tulla kokemuksen esineeksi. Mutta tähänkin kysymykseen on vastattava myöntävästi, sillä eläessämme — somnambulisessa tilassa — tämä henki on kokemuksen esineenä ei ruumiillisuutensa avulla, vaan siitä huolimatta. Kun siis tämä ruumiillinen este, joka somnambulismissa on ainoastaan osittain syrjäytetty, kuolemassa tykkänään katoaa, niin täytyy hengen ilmestysilmiöiden useassa suhteessa paljoa helpommin tapahtua kuin eläessä. Sentähden on varsin ymmärrettävää, että paljo useammin kuulee puhuttavan kummituksista kuin kaksoiskulkijoista.