Nämä ovat nyt loogillisia perusteita, joilla spiritismin voi a priori todistaa, mutta tosin sillä edellytyksellä, että somnambulismin tosiasiat pitävät paikkansa. Mutta kun en minä voi pakoittaa vastustajiani somnambulismia tutkimaan, on minun vain osoitettava, että luonnontiedekin on todistanut spiritismin olemassaolon.
Meidän maallinen kokemuksemme riippuu maallisesta elimistöstämme. Jos me vain otaksumme, että meille annetuilla aistimilla olisi toinen käsityskynnys, muuttuisi jo sen kautta meidän kuvamme maailmasta. Jos otaksumme aikamäärämme aistilliselle näkemiselle lyhemmäksi tahi pitemmäksi, niin näkisimme me tykkänään toisen maailman. Tämän on eräs ajattelevista luonnontutkijoistamme, Ernst von Bär, huomattavassa teoksessa selittänyt.[31] Jos meille annetulla hermostolla olisi toinen anatoominen kulku, niin että aistinvälittäjät, jotka meissä nyt ovat toisistaan eroitetut, olisivat anastomoseilla yhdistetyt, niin me kenties kuulisimme valoilmiöitä tahi maistelisimme ääniä. Jos meillä olisi silmämme takalolla verkkokalvon sijasta hermosolmuja, jotka olisivat yhdistetyt korvasimpukkaamme, niin kuulisimme sen mitä nyt näemme; me emme näkisi sateenkaarta seitsenvärisenä spektrumina, vaan kuulisimme sen seitsenkertaisena ääniasteikkona. Tämänkaltaiset olennot kuulisivat jonkullaisia ilmojen sopusointuja sieltä missä me näemme kiintotähtitaivaan, ja kuitenkin saattaisi heidän tähtitieteensä olla yhtä tarkka kuin meidänkin. Samalla tapaa voisi jokapuolinen yhdistys kaikkien aistinten välillä synnyttää jonkullaisen yleisaistin, jolloin joka luonnonilmiö puhuisi meidän kaikille aistimillemme. Sekin muuttaisi tykkänään meidän kokemuksemme, meidän kuvamme maailmasta. Mutta jos kuvittelemme itsellämme olevan aivan toiset aistimet kuin meille nyt on annettu, niin häviäisi nykyinen maailmamme ja meillä olisi aivan toinen maailma ympärillämme. Tällä tavoin saattaisivat erikaltaiset olennot asua vieretysten samalla taivaankappaleella toisistaan vähääkään tietämättä. Ohimennen sanoen on meidän transcendentaalinen subjektimme sellainen maapallon asukas, josta me emme mitään tiedä. Mutta aivoihinkin nähden on päivänselvää, että meidän kokemuksemme riippuu elimistöstämme. Se hevonen, jolla Moltke vuonna 1870 ratsasti, on samassa tilaisuudessa kuin ratsastajansa kuitenkin tehnyt paljoa mitättömämpiä havaannoita kuin hän, ja älykäs ihminen oppii enemmän kävelyretkellä kuin narri kiertomatkalla maailman ympäri.
Nämä päätelmät ovat aivan kieltämättömät ja itsensä luonnontieteen todistamat. Tästäpä materialismin koko järjettömyyden näkeekin. Se nojautuu kokemukseen, joka koskee ainoastaan meidän elimistöämme. Tästä kokemuksesta se johtaa lakeja, jotka pitävät paikkansa ainoastaan meihin nähden, ja luulee niissä keksineensä maailmanlakeja! Tositeossa se on, vaikka kuinkakin tarkalleen todistelee nämä luonnonlait, ainoastaan keksinyt subjektiivisia ihmisluontoa koskevia lakeja. Toisesta elimistöstä johtuvat toisellaiset kokemukset, ja toisellaisista kokemuksista taasen toiset luonnonlait. Jos joku Ludvig Büchner selittelisi toisellaisille olennoille kuin me olemme maailmanlakejaan, naurettaisiin hänelle aivan yksinkertaisesti.
Jokaista erilaista elimistöä seuraa myöskin toinen kokemus; sen myöntää materialismikin. Mutta kokemuksen kera muuttuvat siitä johtuvat laitkin. Jos materialismi kieltää tämän, saattaa toden teolla sanoa, ettei se ymmärrä itseään. Jokainen maailmankäsitys, joka tahtoo perustua pelkkään kokemukseen ja joka laiminlyö tahi tykkänään tahtoo kieltää filosofisen ajattelemisen tästä aineesta, meidän sentähden täytyy jo edeltäkäsin merkitä lapselliseksi ymmärtämättömyydeksi.
Otaksuen, että on olemassa olentoja, joilla ei ole mitään yhtenäisyyttä meidän oman elimistömme kanssa — ja minkä sanomattoman elämän muotojen runsauden meille tarjookaan tuntemamme luonto yksin tällä pienoisella tähdellämme! — olentoja, jotka olisivat meille yhtä tuntemattomia kuin me heille, niin saattaisi noiden tuollaisten olentojen maailmassa tapahtua muutoksia, jotka eivät ole sopusoinnussa meidän maailmassa vallitsevien lakien kanssa. Mutta koska määrätyllä asteella sen toisen maailman ja meidän maailmamme järjestys-sarjojen kehityksessä niiden asukkaidenkin käsitystapa saattaisi, jopa täytyisikin joutua ristiriitaan, niin olisipa varsin mahdollista, että nämä muutokset tässä toisessa maailmassa, vaikka olisivatkin ristiriidassa meillä vallitsevien lakien kanssa, kuitenkin ulottuisivat vaikutuksiinsa nähden meidän käsityksemme, meidän kokemuksemme piiriin. Tämä olisi katsottuna meidän luonnonlakiemme kannalta ihme, mutta kuitenkin sen maailman kannalta lainmukainen ilmiö. Maan ihmeet ovat taivaan lakeja — sanoo Jean Paul. Sellaisia tapahtumia, joiden syy on tässä toisessa maailmassa, mutta joiden vaikutus tuntuu meidän maailmassamme, tarjoaa spiritismi yltä kyllin. Spiritistisissä ilmiöissä joutuu kaksi maailmapiiriä kosketukseen toistensa kanssa, piiriä, joiden järjestelmät ja sentähden myöskin kokemukset ovat erilaiset, joissa siis eri luonnonlait vallitsevat. Mutta muutokset tässä toisessa maailmassa voivat myöskin johtua sen omista asukkaista. Jos me kuvittelemme löytyvän olentoja rautaa karkeammasta aineesta, niin voisivat sellaiset olennot lävistää ruumiillaan harmaakiven yhtä keveästi kuin me lävistämme ilman. Jos me taasen kuvittelemme löytyvän toisia niin äärettömän ilmavia olentoja, että he voisivat samalla tapaa kuin ilma itse tunkeutua kiven huokosten läpi, niin ei niillekään kiveä olisi olemassa. Mutta nämä kahdenlaiset olennot selittäisivät toinen toisensa mahdottomuuksiksi, samoinkuin Ludvig Büchner kieltää sen tosiseikan, että haamut kulkevat suljettujen ovien läpi.
Tältä näkökannalta katsottuna spiritismi lakkaa olemasta mieletöntä pilaa. Jos siis materialisti arvelee, ettei luonnontiede koskaan ole tunnustava spiritismiä syystä, että tämä on ristiriidassa meidän luonnonlakiemme kanssa, niin näkyy tässä sanotusta, että ajatteleva luonnontieteilijä nyt jo saattaa hyväksyä sen taikka että hänen ainakin edeltäkäsin täytyy myöntää sen mahdollisuus. Kaikki riippuu siis kokemuksesta. Mutta kokemuksia ei tosin siten saavuteta kuin eräät professorit tekivät, jotka kieltäytyivät tulemasta spiritistiseen istuntoon. Kun materialismi arvelee voivansa ijankaikkisesti syrjäyttää spiritismin, ei se ymmärrä itseään; sillä spiritismi on luonnontieteen jatko, niin, se on materialististen edellytysten johdonmukainen seuraus.
Nyt me voimme jälleen kääntyä sieluoppiin, joka kyllä ilman spiritismiäkin voidaan rakentaa vankalle perustukselle, vaan jolle spiritismillä on vielä yhden todisteen arvo.
Suhde molempien personain välillä meidän subjektissamme on sellainen, että sielu tosin on meille tajuamaton tahi, oikeammin sanottuna, tuntematon, vaan emme me sielulle. Sentähden me somnambulismista herätessämme emme mitään muista, jotavastoin transcendentaalinen tajunta isompana ympyränä sulkee piiriinsä pienemmän ympyrän, aistillisen tajunnan. Me saatamme siten verrata ihmistä ellipsiin, jonka toinen polttopiste — transcendentaalinen tajunta — valaisee ellipsin koko pinnan, jotavastoin toinen polttopiste — aistillinen tajunta — jakaa toisellaista valoa puolta pienemmällä valopinnalla. Tahi voimme me verrata hänet palloon, jonka stereometrinen keskipiste valaisee sen kuutiosisällyksen, jotavastoin aistillisen tajunnan valo loistaa pinnalla lähettämättä yhtään sädettä pallon sisustaan.
Fysiolooginen sielutiede ratkaisee ihmisen olemisarvoituksen ikäänkuin geometrisesti. Sille on vain olemassa ongelma, kuinka aistillinen tajunta ja elämä voi olla yhdistettynä elimelliseen aineesen. Mutta stereometrisiä ongelmoita ei voida ratkaista geometrisesti ja sentähden päättyy fysiolooginen eli luonnontieteellinen sielutiede sanoihin Ignoramus ja ignorabimus.[32] Transcendentaalinen sielutiede sitävastoin pystyy ratkaisemaan ihmisellisen olemisen arvoituksen. Se ratkaisee stereometrisen ongelman stereometrisesti. Sille on kysymys paljoa syvempi — vaan joka juuri syventymisellään osoittaa, että ihmisen olemiskysymys voidaan ratkaista — kuinka transcendentaalinen subjekti voi olla yhdistettynä maalliseen ruumiisen. Vastauksen saa niistä tosiasioista, joissa sielu osoittautuu järjestäväksi sieluksi. Nämä tosiasiat me kohtaamme hypnotismissa, somnanbulismissa ja spiritismissä, vaan myöskin jo kaunotieteessä ja tekniikassa. Siinä että meidän transcendentaalinen subjektimme kykenee järjestämään teleoloogisesti, meillä on selitys aivoilla varustettuun ruumiisen, joissa aivoissa, ikäänkuin kefaloskoopissa, transcendentaalinen käsitystapa muutetaan aistilliseksi. Että meillä yleensä on tajunta, on sielunasia; että tällä tajunnalla on ruumillisesti maallisuuden muoto, on aivojen asia. Meillä ei siis puolestamme ole syytä huokailla: "me emme tule koskaan tietämään."
Uudella sieluopilla, joka perustuu transcendentaalisen sielutieteen tosiasioihin, on siis kieltämättömiä etuja vanhan suhteen. Vanha sieluoppi on dualistinen, uusi monistinen. Vanha oppi taisi vain luonnontieteen kykenemättömyydestä selittää ihmistä päättää sielun olemassa olon; uusi sitävastoin näyttää sielun kokemusten tietä, näyttää sen suorastaan sen toiminnoissa. Vanha sieluoppi muistuttaa sitä tähtitieteilijää, joka epäsäännöllisyydestä Uranuksen liikkeissä päättää naapuritähden Neptunuksen olemassaolon; uusi sielutiede taas tuota toista tähtitieteilijää, joka teleskoopilla keksii Neptunuksen. Saattaisi tosin sanoa, että vaaditaan paljo enemmän järkeä Neptunuksen paikan määräämisen luvunlaskuun kuin sen löytämiseen kaukoputkella. Sitä minä en kiellä. Mutta jos Leverrier olisi tietänyt paikan, missä Neptunus oli löydettävänä, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseään laskemisella, ja me olisimme kieltämättä suuria narreja, jos me nyt tehdessämme uusia havaannoita Neptunuksella joka kerran ensin laskemalla etsisimme sen taivaalta, sen sijaan että yksinkertaisesti kääntäisimme teleskoopin sitä kohti.