Seuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella näiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan kouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He koettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi hatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti piirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti sitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet tanssimaan.
Alussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata, mutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden puoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin varmalla äänellä:
— Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä annan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.
— Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat pojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista nenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.
Mutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut jalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.
— Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun synnyttämää mustelmaa.
— Entäs kyynärpäät sitten… vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi, joka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa takia.
Mutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut kaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt häntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.
Mutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas, tarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä sieltä lähti, kun koulu loppui.
Ainoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden joukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.