Näin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen, kirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä oli kuin siivet jalkojen alla.
Aina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun he jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän ähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja kieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä kauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.
XXVII
Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.
Saavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta haikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.
— Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.
— Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen vastasi.
— Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi vieläkin enemmin.
Näistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio ymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja kuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella äänellä:
— Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle haijuttunne?