— Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia harjoittamassa.
Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.
— Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän? ukko kysyi äkkiä.
— Sen kyllä sanon… huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään, marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala pannussa paistettavaksi.
— Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?
— Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni, eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen verran, että pääsen kotiin?
— Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.
Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:
— Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle, sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta en milloinkaan pidä sanaani.
Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.