— Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, — odota siellä, minä tulen heti avaamaan portin sinulle.
— Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.
— Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.
Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja sama etana tirkisti ulos.
— Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, — nyt olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!
— Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä ikkunasta, — poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.
Ja ikkuna sulkeutui taas.
Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.
— Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. — Jos portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.