Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.
Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen juovikkaita.
Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet nahkasaappaat jaloissaan.
Entä vaunujen kuski?
Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.
Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".
Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta, että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä väsymystä.
Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:
— Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata minua siihen onnelliseen maahan?
— Tahdon kyllä.