— Pinocchio!… anna heti takaisin tukkani!
Mutta sen sijaan että antaisi takaisin tekotukan, Pinocchio asetti sen omaan päähänsä, joka melkein hukkui siihen.
Tästä rohkeasta ja vallattomasta kujeesta Geppetto tuli niin surulliseksi ja alakuloiseksi, niinkuin ei milloinkaan ennen elämässään. Hän kääntyi Pinocchion puoleen ja sanoi:
— Pojannulikka! Et ole vielä valmiiksi luotukaan ja jo alat osoittaa uppiniskaisuutta isällesi. Pahoin tehty, poikani!
Ja hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.
Vielä oli jäljellä sääret ja jalat.
Heti kun jalat olivat valmiit, sai Geppetto potkun nenännipukalleen.
— Se oli oikein minulle, hän sanoi itsekseen. — Minun olisi ajoissa pitänyt arvata miten käy.
Sen jälkeen tarttui hän marionettia kainaloihin ja asetti hänet lattialle kävelemään.
Pinocchion jalat olivat niin jäykät, ettei hän voinut liikahtaa, ja Geppetton täytyi taluttaa häntä kädestä, jotta hän oppisi vuorotellen siirtämään jalkojaan.