Mutta heti kun sääret olivat vähän pehminneet, Pinocchio alkoi kävellä itsekseen ja juosta ympäri huonetta ja lopuksi hän pujahti ovelle, hyppäsi ulos kadulle ja lähti pakomatkalle.
Ja Geppetto parka juoksi jäljessä saamatta häntä kiinni, sillä Pinocchio veitikka mennä vilahti kuin jänis, ja kun hänen puujalkansa koskivat kivetykseen, kuului kopina kuin kahdestakymmenestä puukenkäparista.
— Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni! Geppetto huusi, mutta kun ihmiset näkivät puunuken, joka juoksi eteenpäin kuin kilpa-ajohevonen, jäivät he seisomaan kuin loihduttuina ja nauroivat nauramistaan, — niin te ette ikinä voi uskoa miten sydämen pohjasta he nauroivat.
Onneksi eräs poliisi tuli viimein ja kuullessaan tuon kovan metelin, hän luuli hevosen pillastuneen ja asettui rohkeasti keskelle katua seisomaan, päättäen pidättää hevosen ja estää onnettomuudet.
Mutta kun Pinocchio jo kaukaa huomasi poliisin, joka salpasi koko kadun, aikoi hän nopeasti pujahtaa tämän jalkojen välitse, mutta katso, sepä ei onnistunutkaan.
Poliisi ei hievahtanut paikaltaan, vaan tarttui aivan kohteliaasti hänen nenäänsä (hänen nenänsä olikin niin pitkä, että se näytti olevan kuin tehty sitä varten, että poliisi saisi siihen tarttua) ja antoi hänet Geppettolle itselleen. Tämä aikoi heti rangaista häntä aikamoisella korvannipistyksellä. Mutta arvatkaapas miten noloksi hän tuli, sillä etsiessään korvia niitä ei löytynytkään ja arvatkaapas miksi? Niin, kas hän oli kiireessään unohtanut korvat tekemättä.
Silloin hän tarttui Pinocchion niskaan ja talutti hänet pois ja uhkaavasti päätään puistellen hän sanoi:
— Mennään heti kotiin! Ja kunhan olemme kotona, niin kyllä siellä asiat selvitetään, usko pois!
Tämä kohtaus ei juuri Pinocchiota miellyttänyt. Hän heittäytyi maahan eikä tahtonut kulkea edelleen. Tyhjäntoimittajia ja joutilasta väkeä alkoi sillä aikaa kokoontua heidän ympärilleen.
Ja kaikilla oli jotain sanottavaa.