— Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. — Mitä sinä puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla oppinut!
Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.
Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle. Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina päivinä hengittämään raitista ilmaa.
Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan. Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli kirsikkamehua pienessä pullossa.
Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden puvun itselleen.
Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:
— Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno, ettet minua tunnekaan.
Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.
— Tunnetko sinä minut? etana kysyi.
— Tunnen enkä tunne…