— Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?
— Muistan kaikki, Pinocchio huusi. — Vastaa minulle heti, soma, pieni etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä etsimään?
Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia, hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:
— Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.
— Sairashuoneellako?
— Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui, eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.
— Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia, veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle haltijattarelleni!
— Entä uusi pukusi?
— Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi, tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas sinua.
Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko mätäkuussa.