Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:
— Entä uusi pukusi?
— En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella kertaa.
Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti kuusitoista.
Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:
— Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet onnelliseksi.
Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.
Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.
Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu: "Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista kultatukaattia.
Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka, siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.