Pinocchio-parka juoksi heti tulta kohti, jolla pata näkyi kiehuvan ja ojensi kätensä nostamaan kantta nähdäkseen mitä siellä sisällä oli, mutta pata olikin vaan seinälle maalattu. Hänen nenänsä, joka jo sitä ennen oli pitkä, tuli vielä entistäänkin pitemmäksi.
Hän alkoi juoksennella ympäri huonetta, alkoi nuuskia kaikista laatikoista ja kaikista piilopaikoista leivänpalasta, vaikkapa kuinka kuivaa ja kovaa, korpunkuorta, puuronjätteitä, kalanluita, kirsikansydämiä, toisin sanoen mitä tahansa, jota voisi jyrsiä; mutta hän ei löytänyt mitään, tyhjää vaan, ei sitten mitään.
Mutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin haukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi aivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui kuin hänen vatsansa menisi matkaansa.
Itkien ja epätoivoisena huudahti hän:
— Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja paetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi itseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!
Samassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja valkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella hän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se todellakin oli.
On mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän luuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa välissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:
— Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin? Ei, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin paremmalta pannussa paistettuna.
Tai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu paistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!
Sanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli tulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta: kun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja aikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.