Kylässä oli kaikki aivan pimeää ja autiota. Puodit olivat kiinni; talojen ovet ja ikkunat suljetut, eikä tiellä näkynyt edes koiraakaan. Kylä oli kuin kuolleitten valtakunta.
Nälän ja epätoivon pakottamana Pinocchio tarttui lähimpään kellon nauhaan ja alkoi vetää sitä minkä jaksoi, itsekseen sanoen:
— Joku kai tulee avaamaan?.
Todellakin, ukko, yömyssy päässä, pisti päänsä ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisenä:
— Mitä tahdotte tähän aikaan vuorokaudesta?
— Olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän leipää.
— Odottakaa hiukan, tulen aivan paikalla takaisin, ukko sanoi, luullen olevansa tekemisissä jonkun tuommoisen poikalurjuksen kanssa, joka huvikseen öiseen aikaan soittelee rauhallisten ihmisten ovikelloja häiriten heitä heidän parhaassa unessaan.
Puolen minuutin kuluttua ikkuna avautui taas ja sama ukon köntyrä huusi
Pinocchiolle:
— Asetu ikkunan alle ja ojenna hattusi!
Pinocchio ojensi hattunsa, mutta sai samassa pesuvadillisen vettä päälleen; hän kastui kiireestä kantapäähän, aivan kuin olisi hän ollut geraniumkukka jota kastellaan.