— Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä, sitten…
— Olivathan rypäleet sinun?
— Ei…
— Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?
— Minun oli niin nälkä…
— Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme anastaa toisten omaa.
— Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää milloinkaan tee niin.
Samassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten kopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien varpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät hänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn valossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.
— Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se näpisteletkin minun kananpoikiani?