— En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. — Tahdoin vain poimia muutamia rypäleitä.
— Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas vaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.
Hän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet sillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.
Saavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle, asetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:
— On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä asiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti hänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.
Sanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen kaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään yli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.
— Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin, siellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat koiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi varkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!
Tämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki vielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka kokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta. Vähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti puristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:
— Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla laiskottelija, maankiertäjä… olen seurannut huonojen toverien neuvoja ja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika niin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos olisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona taivasalla, talonpojan vahtikoirana… Oi, jos saisin syntyä maailmaan uudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!
Tämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.