— Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä olkapäälle. — Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi vapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.
Ja hän irroitti kaulanauhan.
XXIII
Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.
Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.
Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa kultakutrinen tyttö asui.
Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava surullinen hautakirjoitus:
Tässä lepää
kultakutrinen tyttö,
hän kuoli surusta
kadotettuaan pienen
rakkaan veljensä Pinocchion.
Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan, suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä, vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.
Ja hän sanoi itkien: