— Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä? Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta… jos pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon… tule samaksi kuin ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni, kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas puuhun… ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin! Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!
Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.
Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:
— Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?
— Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä kohti, hieroen silmiään hihaansa.
— Sano minulle, kyyhkynen jatkoi — etkö tunne sattumalta toveriesi joukossa Pinocchio nimistä marionettia?
— Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä hyppäyksellä. — Pinocchio olen juuri minä.
Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.
— Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.
— Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda minua, vastaa, onko hän vielä elossa?