Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.
Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.
Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja kukkakaalia.
— Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.
— Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, — se merkitsee… että… että… te muistutatte… niin, niin, niin… sama ääni… samat silmät… sama tukka… niin niin… teilläkin on kullankeltainen tukka… niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni… oi minun haltijattareni… sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse! Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt niin paljon, kärsinyt niin paljon…
Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle syleillen pienen rouvan polvia.
XXV
Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.
Aluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar, mutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen enempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:
— Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin minä?