"Hakada — kuva — tule!" kuului eräästä intiaanileirin keskellä olevasta suuresta teltasta. Kohta sen jälkeen tuli läheisestä metsästä poika, jolla oli mukanaan upea musta koira. Ulkomuodoltaan pikku mies ei juuri eronnut muista sioux-heimon pojista. Hän riensi telttaan, josta huuto kuului, kädessä hänellä oli kirjavaksi maalattu nuoli ja jousi, hänen vyötäisillään riippui pieniä lintuja ja oravia.
Teltassa istui kaksi naista, toinen valkean oikealla, toinen vasemmalla puolella: Untshida, pojan isoäiti, joka oli kasvattanut turvattoman pojan, ja Uatshivin, joka oli vierailulla. Hänet oli kutsuttu olemaan läsnä ensimäisessä henkilökohtaisessa uhrauksessa, jonka Hakada teki Suurelle Salaisuudelle.[11] Uhri oli muutamiksi päiviksi vallannut kokonaan Untshidan mielen. Hän oli antanut kaikkien lasten kahdeksanvuotiaina suorittaa samanlaisen uhrin. Kaikista oli tullut heimonsa kuuluisia sotureja ja metsästäjiä, ja hän itse oli aina omistanut itselleen osan heidän hankkimastaan kunniasta, olihan hän jo varhain saattanut heidät Suuren Salaisuuden yhteyteen.
Hän uskoi siitä johtuneen, että hänen pojistaan oli kehittynyt lujaluontoisia, miehekkäitä ja jalomielisiä miehiä.
Telttakylässä kuiskittiin, että Untshida oli pannut toimeen juhlan pojanpoikansa ensimäisen uhrin kunniaksi. Tämä oli kuitenkin ainoastaan arvelua, sillä luonnollisesti vanha muori tahtoi pitää toimiensa tämän puolen kokonaan salassa, Suurta Salaisuutta näet uskallettiin lähestyä ainoastaan äänettömällä hartaudella.
Poika astui nopeasti telttaan. Ohitika, joka seurasi hänen kintereillään, huiskutti hilpeästi häntäänsä, joka merkitsi samaa kuin: "katsokaapa millaisia metsästäjiä minä ja herrani olemme".
Hakada kertoi melkein henkeään pidättäen, miten hän oli pyydystänyt minkin linnun ja oravan, kiskaisi ne sitten vyötäisiltään ja heitti isoäitinsä jalkojen juureen. "Tämä tylppä nuoli", sanoi hän, "oli aamulla varhain aivan kuin sillä olisi ollut silmät. Ennenkuin orava ehti pujahtaa puun toiselle puolelle, osui tämä sen päähän, ja tuskin se oli pudonnut, ennenkuin Ohitika hyökkäsi sen kimppuun."
Näin puhuessaan hän nojautui toiseen polveensa, ja hänen mustat silmänsä loistivat kuin iltatähdet.
"Istu", sanoi Untshida, "minulla on sinulle jotakin sanomista. Sinä tiedät tulevasi pian mieheksi. Katsoppa saalista, jonka olet minulle tuonut! Kauan ei kestä, ennenkuin jätät minut; sotilaan täytyy kunnostaa itseään ja tulla kansansa ylpeydeksi! Sinun pitää ponnistella tullaksesi isäsi ja isoisäsi kaltaiseksi. He olivat sotureita. Ja juhlia he panivat toimeen! Köyhä metsästäjä ei kykene panemaan toimeen mitään juhlaa. Muistatko kertomusta rikkaasta miehestä, joka piti neljäkymmentä juhlaa kahdessatoista kuukaudessa? Ja oletko unohtanut kertomuksen sotilaasta, joka tutkisteli Suuren Salaisuuden tahtoa? — Tänään sinun tulee uhrata ensi kerran Suurelle Salaisuudelle."
Hänen lausuessaan loppusanoja suurenivat nuoren metsästäjän silmät, sillä hän tunsi, että hänen vähäpätöistä olemustaan odotti suuri tapahtuma. Untshida lopetti puheensa:
"Sinun täytyy uhrata jotakin, joka on omaasi, — jotakin joka on sinulle kaikkein rakkainta —, sillä sen täytyy olla oikea uhri."