Silloin poika joutui hieman hämilleen, ei sen vuoksi että olisi ollut itsekäs, ei, vaan hän oli epävarma siitä, mitä uskaltaisi tarjota. Hän luuli isoäitinsä tarkoittavan hänen koristeitaan ja leikkikalujaan. Niinpä hän vastasi vitkastelematta:
"Voin antaa parhaan jouseni, parhaat nuoleni ja kaikki värit, joita minulla on, ja — karhunkyntisen kaulakoristeeni, isoäiti."
"Ovatko ne rakkaimpia mitä sinulla on?" kysy: hän.
"Eivät jousi ja nuolet, mutta värejä on hyvin vaikea saada, koska mitään valkoisia miehiä ei ole lähitienoilla. Kaulakoristetta — niin, sellaista en saa helposti toista. Annan vielä lisäksi saukonnahkaisen päähineeni, jolleivät toiset mielestäsi riitä."
"Lapseni, et ole vielä ollenkaan maininnut parasta lahjaa Suurelle Salaisuudelle."
Poika katsoi hämmästyneenä isoäitiinsä. "Minulla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin mitä mainitsin, isoäiti, kirjavaa poniani lukuunottamatta. Mutta enhän luule, että Suuri Salaisuus vaatisi niin suurta lahjaa pieneltä pojalta. Setäni hankki sen kolmella saukonnahalla ja viidellä kotkansulalla, ja minä olen luvannut pitää sen, jolleivät mustajalat[12] varasta sitä."
Untshida ei ollut tarjouksiin oikein tyytyväinen. Kenties poika ei ollut oikein selvillä siitä, mitä isoäiti häneltä oikeastaan tahtoi, mutta vanhus tiesi varsin hyvin, mikä hänelle oli rakkain: hänen uskollinen koiransa, hänen suosikkinsa ja seuralaisensa! Hakada ja hänen rakas Ohitikansa olivat eroittamattomat.
Isoäiti tiesi, että hän tuskin voisi saada pojan suostumusta tähän uhriin. Kuitenkin hän teki viimeisen koetuksen.
"Sinun tulee ajatella", sanoi hän, "että rukoilet tällä uhrilla olentoa, joka ilmestyy kaikessa luonnossa. Hän kuiskaa sinulle tuulen huminassa ja huutaa sinulle sotahuutonsa ukkosen jylinässä. Päivin hänen silmänsä, aurinko, kohtaa sinut, öisin hän kuun kumottavana hohtona sinua katselee, Ja hän, kaikkien salaisuuksien salaisuus, kaiken tietävä ja kaiken tunteva, on se, jolle sinä ensimäisen uhrisi kannat. Ja silloin hän rukoillessasi antaa sinulle sen, mitä hän on ainoastaan harvoille ihmisille antanut. Tiedän, että sinä kernaasti tulisit suureksi metsästäjäksi ja soturiksi. Toivon, etten näe Hakadaani koskaan pelkurina."
Tämän puheen kestäessä heräsi pojassa miehisen arvonsa tunto, ja hän oli valmis uhraamaan kaiken — vieläpä poninkin! Mutta rakkainta seuralaistaan, Ohitikaa ei hän kuitenkaan ajatellut! Tuskin oli Untshida ehtinyt lopettaa puheensa, kun poika jo haltioissaan huudahti: