"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon Suurelle Salaisuudelle uhrata! Saat itse valita sen mikä hänelle on mieluisin!"
Tämän keskustelun kuuli kaksi vaikenevaa todistajaa, Uatshivin ja Ohitika. Naapurinvaimoa oli pyydetty jäämään, koira oli tapansa mukaan asettunut teltassa herransa viereen. Silmiä lukuunottamatta ei sen ainoakaan jäsen värähtänyt, ja terävällä tarkkuudella se kiinnitti huomionsa siihen mitä tapahtui.
Olisipa nyt koira edes liikahtanut kääntääkseen itseensä pienen herransa huomion! Kenties se olisi estänyt häntä innoissaan huudahtamasta: "Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon uhrata Suurelle Salaisuudelle!"
Untshidan oli vaikea ilmoittaa pikku miehelle, että hänen täytyi erota koirastaan, mutta hän katsoi asiaa puolueettoman kannalta.
Niinpä hän jatkoi varovaisesti: "Hakada, sinä olet urhoollinen pikku soturi! Sinä olet nuori, mutta sydämesi on vahva ja rohkeutesi on suuri. Sinä iloitset vielä siitä, että voit antaa ensimäiseksi uhriksi kaikkein rakkaimpasi, sinun on uhrattava Ohitika! Se on rohkea kuten sinäkin, se ei pelkää kuolemaa, ja sinä kestät urhoollisesti eron. Tule, tässä on neljä väripassia ja täytetty piippu — menkäämme yhdessä paikalle."
Viimeisiä sanoja Hakada ei enää näyttänyt kuulevan. Hän ei saanut suustaan sanaakaan. Europpalaisesta hän olisi varmaankin sillä hetkellä näyttänyt pieneltä pronssikuvalta. Mutta yht'äkkiä hänen kirkkaista, mustista silmistään valahti hillitön kyynelvirta. Samassa hän kohtasi isoäitinsä katseen ja muistaessaan hänen usein toistamansa sananlaskun: "Naisille itku, sotahuuto miehille, sydäntä kun särkee!" tukahdutti hän pari kolme syvää nyyhkytystä ja oli jälleen tunteittensa valtias.
"Isoäiti, uljaani täytyy nyt kuolla! Tahtoisin sitoa sen kaulaan kaksi kaunista oravan häntää, niistä oravista, jotka aamulla pyydystimme, osoittaakseni Suurelle Salaisuudelle, millainen metsästäjä se oli. Salli minun itseni maalata se."
Sellaista pyyntöä Untshida ei voinut kieltää. Hän jätti meidät hetkiseksi kahdenkesken ja meni Uakutan luo pyytämään häntä toimittamaan Ohitikan uhraamisen.
Jokainen intiaanipoika tietää, että kuolemaan käyvän soturin täytyy laulaa hautalaulu. Hakada piti Ohitikaa olentona, jonka täytyi mennä pelottomana kuolemaan, hän kietoi kätensä lujasti sen ympärille ja aloitti sen puolesta kuolinlaulun. Hän kuiskasi sen korvaan, kuten ihmisolennolle: "Ole urhoollinen, Ohitika! Minä ajattelen sinua lähtiessäni ensimäistä kertaa sotaan Ojibway-maahan."
Vihdoin hän kuuli Untshidan puhelevan erään miehen kanssa teltan edustalla. Ohitika oli sysimusta, hopealle hohtava täplä hännän päässä ja kuonossa, lisäksi sillä oli valkoinen käpälä ja valkoinen pilkku korvien välissä. Hakada tiesi, että kuoloon menevä ihminen maalattiin tavallisesti punaiseksi ja mustaksi. Luonto oli tässä tapauksessa pitänyt huolen Ohitikasta, tarvittiin ainoastaan punaista, ja sitä Hakada antoikin mitä runsaimmalla mitalla.