Sitten hän otti punaisen tilkun ja sitoi sen koiran kaulaan, kiinnitti siihen vielä kaksi oravan häntää ja kuhankeittäjän siiven yhteisestä aamusaaliista.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että soturit surevat kadotettua ystäväänsä, jolloin he käyttävät surunsa merkkinä mustaa väriä. Hän hajoitti mustan, palmikoidun tukkansa, murskasi hiiltyneen kekäleen, sekoitti siihen karhunrasvaa ja hieroi sillä kasvonsa.
Sillävälin teltan jokainen rako oli tullut katselijoita täyteen. Untshidakin tähysteli eräästä aukeamasta ja hänen mielensä heltyi. Jollei hän olisi pelännyt Suuren Salaisuuden vihaa, niin hän olisi ilolla huudahtanut: "Pidä, lapseni, rakas koirasi!"
Silloin Hakada astui teltasta. Hänen kasvonsa olivat kuin kuunpimennys ja kädessään hän talutti kaunista koiraa, joka nyt, kun valkoiset pilkut olivat maalatut punaisiksi, oli entistäänkin somemman näköinen.
Poika tunsi ikäänkuin kohonneensa korkeammalle ihailusta, jota hänen urhoollisuudelleen osoitettiin, ja unohti kyyneleensä. Untshida tuli tämän nähdessään jälleen vähitellen entiselleen, vaikkakin hänen sydäntään kirvelti, ja hän lausui heti kun sai sanaa suustaan:
"Ei niin, pikku sankarini! Sinun ei tarvitse surra ensimäistä uhriasi; pese kasvosi, sitten lähdemme yhdessä." Poika totteli.
He kävivät polkua pitkin Assiniboinen rantaa kohti, kulkivat sitten halki ihanan tammimetsän ja joutuivat vihdoin korkealle vuorelle. Veden kohina kuului alhaalta heidän korviinsa. Vastapäätä, pystysuoraan jokea vastaan, katkesi valkoinen kallio, jonka selkäpuoli vähitellen muodostui ylätasangoksi. Upeina, majesteetillisinä kohosivat vaarojen vuoritammet. Seutu oli villi ja tenhoa täynnä.
Uatshivin oli jäänyt sanatonna seisomaan kalliolle. Untshida oli sopinut hänen kanssaan, että hän odottaisi siinä Uakutaa ottaakseen häneltä vastaan uhrin.
Poika ja isoäiti laskeutuivat hengenvaarallista polkua rantaa kohti ja saapuivat valtavan luolan suulle, joka oli kallion alla noin kuusitoista metriä joen yläpuolella. Pieni, kirkas puro solisi onkalossa olevasta lähteestä. Puron pientä uomaa saattoivat kävijät käyttää jonkinlaisina luonnollisina portaina. Vilpoisa, virkistävä ilma henki sen aukosta. Se oli todellakin luonnon pyhittämä paikka; ei ihme, että intiaanit sitä sellaisena pitivät.
Pojan valtasi hartauden ja kunnioituksen tunne. "Tämä on Suuren Salaisuuden asunto!" ajatteli hän, ja ympäristön valtava vaikutus saattoi hänet unohtamaan surunsa.