Pian senjälkeen Uatshivin nousi portaita. Hän asetti kuolleen Ohitikan maahan mahdollisimman luonnolliseen asentoon ja jätti isoäidin ja pojanpojan jälleen kahdenkesken.
Tuskin hän oli lähtenyt, kun Untshida juhlallisena ja hartaana irroitti nahkakaistaleen, jolla neljä värikimppua ja pieni tupakkatukku olivat sidotut toisiinsa. Täytetty piippu pantiin kuolleen Ohitikan viereen.
Hän siroitteli värejä ja tupakkaa kaikkialle ympärilleen, sitten isoäiti ja pojanpoika seisoivat hetkisen sanaakaan sanomatta. Untshida huokasi syvään ja rukoili sitten Suurta Salaisuutta:
"Oi, Suuri Salaisuus, me kuulemme sinun äänesi veden kohinassa allamme! Me kuulemme sinun kuiskauksesi korkeissa tammissa päämme yläpuolella. Sinun henkäyksesi elvyttää meidän henkemme täällä vuoren onkalossa. Oi, kuule meidän rukouksemme! Suojele tätä pientä poikaa ja siunaa häntä! Sinä olet tehnyt hänen isästänsä ja isoisästänsä suuria sotureja, tee hänet heidän vertaisekseen."
Tähän rukoukseen päättyi nuoren sotilaan ensimäinen uhri.
Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.
Tuskin olin vielä siinä iässä, että kykenin saamaan mitään selvää käsitystä Mila-hanskasta, pitkäveitsistä, kun puhkesi kauhea Minnesotankapina, joka hajoitti meidän perheemme ja ajoi meidät itsemme maanpakoon. Olen jo edellä kertonut miten minut otettiin setäni, isäni nuoremman veljen perheeseen, ja miten isäni annettiin ilmi ja vangittiin. Me kaikki uskoimme hänen joutuneen saman kohtalon alaiseksi kuin Mankatossa, Minnesotan valtiossa mestatut intiaanit.
Intiaanien filosoofit pitivät tappelutantereella suoritettua kostoa suurena hyveenä ja sukulaisen tahi rakkaan ystävän kostamista sankarityönä. Setäni ei sen vuoksi säästänytkään minkäänlaisia vaivoja pitääkseen minussa vireillä kostonajatuksia valkoihoisia vastaan ja tehdäkseen pyhäksi velvollisuudekseni isäni ja vanhemman veljeni kostamisen. Miten paloinkaan koston halusta, miten kaipasinkaan päivää, jona voisin toteuttaa hänen oppinsa. Itse hän sillävälin harjoitti lakkaamatta sota-ammattia ja palasi joka kesä kotiin tuoden päänahkoja mukanaan. Minun tunteeni pitkäveitsiä kohtaan saattaa siitä arvata.
Olin myöskin kuullut tästä kansasta ihmeellisiä asioita. Joskin me toiselta puolen halveksimme sitä, niin se toiselta puolen näytti meistä myöskin salaperäiseltä rodulta, jonka mahti lähestyi yliluonnollista. Kerrottiin valkoihoisten tehneen tulilaivan eikä voitu ymmärtää, miten heille onnistui yhdistää kaksi toisilleen aivan vastakkaista ainesta.
Minä arvelin, että vesi sammuttaisi tulen ja tuli päästyään vähänkin voimaan, polttaisi laivan. Nämä tuntuivat minusta aivan järjettömiltä asioilta, mutta kertomus, että pitkäveitset olivat rakentaneet tulilaivan, joka juoksee vuorien yli (junaveturin), oli jo minulle liikaa. Sellaista en voinut enää uskoa.