Hänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella tämän kirjani.
Toht. Charles A. Eastman (Ohijesa).
Hakada — "Surkuteltava Viimeinen".
Intiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen pojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori sydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän iloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi hän itse on ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka päivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa! Kaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme usein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia kuin "Urhoollinen Puhveli", "Seisova Vapiti", "Korkealentoinen Haukka", "Satumainen Karhu"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme tapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin asti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.
Mutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin innokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin yhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne. Kansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme leikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.
Kukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi. Haistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme — kaikki ne olivat kehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän tarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni lämmin kiitollisuudentunne.
Sioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan — maailmaan tulevan soturin — syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin rohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi talvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä kyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä. Sisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni ovat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun ilmoilletuloani.
Olin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen jäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi "Hakada",[4] joka merkitsee: "Surkuteltava Viimeinen", kunnes kykenin ansaitsemaan itselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi surukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.
"Pyhän järven" ja "Lehtimajanasukkaiden" liitot pitivät äitiäni kaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana, sanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: "Uusi taikuri on syntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi 'Tenhokas Taikakalu'!" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti hänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä minua nimitettiin ainoastaan "Hakadaksi".
Kauniilla äidilläni — häntä nimitettiin usein sioux-heimon puolijumalattareksi — oli, kuten jälkeenjääneet kertovat, kaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa tukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan rinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: "Annan lapseni sinun kasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin ja jättäisi pian kuolemaan."