"Nämä valkoihoiset ovat varmaankin sydämetöntä väkeä, sillä he ovat tehneet osan lähimmäisiään palvelijoikseen, vieläpä orjikseenkin, Ennen emme saattaneet uskoa, että olisi olemassa todellisia orjakauppiaita, nämä pitkäveitset näyttävät kuitenkin olevan sellaisia. He ovat, kuten luulen, joskus, aikoja sitten, maalanneet palvelijansa mustiksi, voidakseen hyvin eroittaa heidät, ja nyt nämä orjat aina synnyttävät samanvärisiä lapsia.
"Heidän elämänsä suurin halu näyttää olevan tulla rikkaiksi ja hankkia paljon omaisuutta. He omistaisivat kernaimmin koko maailman! Noin kolmekymmentä vuotta sitten he koettivat ostaa meidän maamme. Nyt se on kapinan vuoksi joutunut kokonaan heille ja he ovat ajaneet meidät kaikilta kauniilta asuinsijoiltamme.
"He ovat ihmeellistä väkeä. Päivän he ovat jakaneet tunteihin, kuten muutoin jaetaan vuoden kuukaudet. Kaiken he mittaavat ja arvioivat. Yksikään heistä ei antaisi tilkkuakaan maastaan vaatimatta siitä täyttä arvoa. Ymmärrän myöskin varsin hyvin, että rikkaat ihmiset panevat toimeen juhlia ja kutsuvat niihin paljon ihmisiä, mutta juhlan loputtua täytyy vieraiden ennen talosta-lähtöään maksaa kaikesta mitä ovat syöneet ja juoneet. Minä itse näin Valkoisella Kalliolla, St. Paulissa, Minnesotassa miehen, joka kutsui ihmisiä pöytään messinkirummulla ja kellonsoitolla, mutta saatuaan heidät onnellisesti kokoon, vaati hän kaikilta maksun siitä mitä he olivat nauttineet.
"Minulle on myöskin, kerrottu", jatkoi setäni puhettaan, "vaikkakaan sitä tuskin saatan uskoa, että heidän suurin päällikkönsä, presidentti, pakoittaa jokaista antamaan itselleen joka vuosi rahaa asumastaan maasta, kaikesta yksityisestä omaisuudestaan, vieläpä elatuksestaan. (Tällaiset olivat hänen käsityksensä veroista.) Sellaisissa oloissa me, intiaanit, emme voisi elää.
"Suuren kapinan puhjetessa me uskoimme aikamme tulleeksi, tiesimmehän että pitkäveitset sotivat orjiensa vuoksi.[14] Sanotaan heidän suuren päällikkönsä sallineen eräässä maansa osassa pitää orjia, mutta toisessa taas kieltäneen. Niinpä toiset tulivat kateellisiksi, ja sota alkoi. Näiden tietojen täydellistä todenmukaisuutta me emme kaiketikaan silloin tunteneet.
"Joku aika Minnesotan kapinan puhkeamisen jälkeen ilmestyi rukoilevia miehiä keskuuteemme. He pitivät joka seitsemättä päivää pyhänä, jolloin kokoontuivat laulamaan, rukoilemaan ja puhumaan Suuresta Salaisuudestaan tarkoitusta varten rakennettuun omaan taloonsa. En ollut koskaan sellaisessa kokouksessa, mutta kuulin heillä olleen erikoisen, suuren kirjan, josta he lukivat. Joka tapauksessa nämä ihmiset erosivat varsin suuresti kaikista muista valkoihoisista miehistä, joita olimme tähän asti oppineet tuntemaan, sillä viimeksimainitut eivät pitäneet mitään päivää pyhänä, emme nähneet heidän koskaan rukoilevan, eivätkä he kertoneet meille Suuresta Salaisuudestaan.
"Sodassa heillä on eriarvoisia johtajia ja päällikköjä. Tavalliset sotamiehet ajetaan vihollisia vastaan kuin antilooppilaumat. Sellaisen pakollisen taistelutavan, samoinkuin kaiken yksilöllisen urhoollisuuden puutteen vuoksi he eivät ole ollenkaan kekseliäitä. Yksi ainoa meikäläinen sotilas saattaa vaikeasti kuljettavassa maassa tehdä paljon koko heidän suurelle sotajoukolleen vahinkoa."
Tämä setäni tarina antoi minulle ensimäisen selvän käsityksen valkoihoisesta miehestä.
Ollessani melkein viisitoistavuotias setäni lahjoitti minulle piilukkokiväärin. Saatuani tämän salaperäisen raudan ja räjähtävää pölyä eli jauhettua hiiltä, joksi ruutia nimitettiin, uudet ajatukset valtasivat minut, ja kaikki varhaisimmassa nuoruudessani kuulemani sotalaulut elpyivät jälleen mielessäni. Minusta koko olemukseni näytti muuttuneelta, pojasta oli vihdoinkin tullut mies.
"Nyt olen vihdoinkin kyllin vanha menemään sotaan! Pyydän hartaasti setääni, että hän ottaisi minut ensi kerralla mukaan!" puhuin itselleni. "Pian minulle onnistuu päästä valkoihoisten kimppuun, ja silloin minä kostan isäni ja veljieni veren."