Jonkin aikaa olin säännöllisesti rukoillut Suuren Salaisuuden siunausta kaikille töilleni ja toimilleni. Tuskin kului päivääkään, jona en olisi uhrannut hänelle osaa metsästyssaaliistani, jottei hän suuttuisi minuun. Usein omaiseni tuskin näkivät minua vilahdukseltakaan päiväkausiin. Ainoastaan yksinäisyydessä löysin ja sain sen lujuuden ja voiman, jota tunsin tarvitsevani. Harhailin sinne tänne erämaata ja päätin olla miehisen asemani arvoinen. Poikamainen olemukseni katosi, ja sijalle tuli jonkinmoinen arvokkuus ja luja ryhti.
Rakkauden ajatus ei häirinnyt ollenkaan kunnianhimoani. Ajattelin rohkeudellani ansaitsevani kunnian ja arven ja voittavani kotkansulat, sitten astuisin kauniin tytön eteen ja pyytäisin hänet omakseni.
Eräänä päivänä ollessani poissa kotoa jokapäiväisellä metsästysretkelläni tuli kaksi miestä Yhdysvalloista leiriimme. He olivat rohkeasti uskaltaneet Kanadan rajan yli, ja heillä oli, vaikkakin olivat intiaaneja, valkoisen miehen puku. Olipa oikein hyvä, etten sattunut olemaan kivääreineni saapuvilla.
Tulijat olivat isäni ja häntä opastava intiaani. He olivat vihdoinkin koko päivän etsittyään löytäneet meidät.
Hänet oli otettu kiinni intiaanien keralla, jotka aikoinaan olivat ottaneet osaa kapinaan ja sitä seuraaviin taisteluihin, ja viety Davenportiin Iowaan. Vankeudessa lähetyssaarnaajat Williamson ja Riggs olivat antaneet hänelle opetusta ja käännyttäneet hänet kristinuskoon. Hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta kun häntä vastaan oikeastaan ei ilmennyt mitään erikoista, armahti vihdoin presidentti Lincoln hänet ynnä muut intiaanit.
Päästyään vapaaksi ja palattuaan hallituksen Missourin varrelle äsken perustamiin intiaanipiirikuntiin huomasi hän pian, että elämä siellä vei henkiseen ja ruumiilliseen riutumiseen. Silloin päättivät hän ja muutamat muut intiaanit koettaa valkoisten elintapaa ja ansaita itse elatuksensa. He läksivät piirikunnasta vastoin hallituksen edustajan neuvoa, luopuivat kaikesta hallituksen tarjoamasta avustuksesta ja hankkivat Yhdysvaltain kotipaikkaoikeusasetuksen[15] nojalla itselleen maata Suuren Sioux-joen[16] varrella. Asetuttuaan sinne asumaan tahtoi isäni lähteä hakemaan kadotettua poikaansa, joskin siihen aikaan oli vaarallista kulkea Kanadan rajan poikki. Mutta hänen velvollisuutensa kristittynä pakoitti hänet menettelemään siten; hän hankki itselleen hyvän oppaan ja pääsi vihdoin pitkän ajan jälkeen jälleen samoamaan erämaata.
Kotiin palatessani en odottanut mitään erinomaista. Lähestyessäni leiriä kaadettu otus olallani en vähintäkään aavistanut, että minut niin äkkiä temmattaisiin villistä elämästäni ja siirrettäisiin toiseen, tuntemattomaan maailmaan.
Tullessani näkyviin, isäni, joka kärsivällisesti oli kuunnellut setäni kertomuksia minun elämästäni ja kasvatuksestani, innostui ja tuli hyvin levottomaksi. Hän halusi saada syleillä poikaansa, joka, kuten hän jo oli kuullut, hehkui halusta saada kostaa isänsä kuolema. Hellä isä ei saattanut odottaa pojan telttaan tuloa, hän nousi ja riensi häntä vastaan. Setäni läksi varmuuden vuoksi hänen mukaansa.
Harvinainen näky: mies pitkäveitsien puvussa, sai kiihtymyksen hehkun sävähtämään kasvoihini.
"Mitä tämä merkitsee, setä?" huudahdin.