Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?
Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää Bettyn silmissä naurettavalta.
Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä leimuamaan ja suunsa kovettumaan.
Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila olisi sietämätön!
Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.
Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana, ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.
Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.
Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.
Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen, vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.
Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan suuttumuksestakaan.